XIII
KUNINGATTAREN SATA LOUISDORIA
Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.
Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat hänelle kuin taivaasta pudonneet.
Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle, säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta. Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta. Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään uutta onneaan.
Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:
"Clotilde!"
Palvelija ilmestyi ovelle.
"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.
"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen kaulaansa.
"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.
"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa, kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."
"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"
"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä eliniäkseni."
Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman halveksivasti.
"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."
"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.
"Kaikkeen!"
"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen vieraskutsut, kun on rahaa."
"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."
"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.
"Mutta minä sanon, että koputetaan."
"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa…"
"Menkää katsomaan."
"En kuullut mitään."
"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"
Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.
"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.
"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."
Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:
"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."
Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään tuoden kirjeen.
"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.
Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten päätään ja kysyi:
"Oliko se palvelija?"
"Oli, madame."
"Millainen liveri?"
"Ei hänellä ollut liveriä."
"Siis harmaatakki."
"Niin."
"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas sinettiin.
Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:
"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen vaakuna se on?"
Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:
"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."
Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:
"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Siinäkö kaikki?"
Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.
"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle kaikille olenkaan kirjoittanut?… Koko maailmalle. Onko tuo vastauksen lähettäjä mies vai nainen?… Käsiala ei ilmaise mitään… mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala… Entä esitystapa? Suojeleva… tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."
Sitten hän luki uudestaan:
"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen…"
"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on nainen."
Ja hän jatkoi:
"… voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."
"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta… Kuka ihmeessä pitää punaista pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa, se on luonnollista… Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje on siis kardinaalilta… Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä, se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"
"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi… Milloin hän tulee? Niin, huomenna illalla."
Nyt hän alkoi mietiskellä.
"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja! Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa, tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."
Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt hänelle vuoteen, ja sanoi:
"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."
Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa, erääseen komeroon.
Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia. Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän, huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä, tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.
Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.
Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama, kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.
Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.
Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme osapuilleen kuvata.
Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa, leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta; kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi, joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.
Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja, joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi, Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä, lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.
Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin puolihämärässä.
Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.
Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.
Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia, kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä — sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:
"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te luomaan sadetta ja poutaa."