XL
KAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA
Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.
Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.
Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.
"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."
Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."
Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.
Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.
"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.
"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.
"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa minut."
"Sitten?"
"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa hänet vastaan."
Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:
"Antakaa monseigneurin tulla."
Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.
Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa, lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.
Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia. Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä kuin puolitiessä rikkautta kohti.
Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa siihen.
Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä, outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien, kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.
Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.
"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"
"Kuten näette, monseigneur."
"Ja tyytyväisenä?"
"Ihastuneena."
"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"
"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."
"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että kuningatar on puhellut kanssanne kauan."
"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."
Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi mielensä.
"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä vastustaa."
"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."
"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren seurassa?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi.
"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"
"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."
"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.
"Kiittämätön!"
"Todellako?" huudahti kardinaali.
"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Olen puhunut teistä."
"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.
"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"
Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.
"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu, koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää ainoatakaan pikku seikkaa."
Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä, yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden voimattomuuteen.
Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.
Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.
Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä. Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta, aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.
Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi, mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.
"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on kaksi naista."
"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.
"Eilinen ja tämänpäiväinen."
"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"
"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke, jota ei voi vastustaa."
"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin prinssi kuin olettekin."
Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.
"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.
"Ja odotan, että sen mulle suotte."
"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle hyväksi näkee."
"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.
"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.
Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille, itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.
"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat takanani!"
"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette satamassa."