XXXIX
KIUSAAJATAR
Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä, kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.
Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.
"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."
Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.
"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa, sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."
"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."
"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa, "mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."
"Velvollisuutta…" toisti kuningatar hämmästyneenä.
"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."
"Vai niin… vai kaulanauhaa… Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi
Marie-Antoinette nauraen.
Böhmer pysyi vakavana.
"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.
"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."
"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.
"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte uskollisena kaikuna.
"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa… Voisitte väittää, että sen kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."
Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja Bossangea.
"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."
"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.
"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.
"Kelle?" kysyi kuningatar.
"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."
"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa kuin ettei voida mitään sanoa?"
"Madame!"
"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."
Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.
"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."
Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:
"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä maasta tuo lähettiläs on tullut?… Ei, se kai olisi liikaa, mutta ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta…"
Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.
"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.
Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.
"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan lähettilästä, Böhmer."
"On tullut tätä varten erityinen, madame."
"Teidänkö luoksenne… salaa?"
"Niin, madame."
"Kuka se on?"
"Herra de Souza."
Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:
"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."
"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle luvan niistä puhua…"
"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.
Bossange kumarsi syvään.
"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden katseen Jeanneen päin.
"En, madame."
"Kauniita timantteja!… Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä mukaansa."
"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.
Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän lippaan, jossa koristetta säilytettiin.
"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan huvittaa, kun olette nainen."
Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella. Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia, milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä virtaavan.
"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.
"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.
Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän siis tutki koristetta kauan ja sanoi:
"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään — teidän majesteettinne."
"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi
Marie-Antoinette.
"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame, ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden, että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt tarjouksemme."
"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten kadu."
"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."
"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.
Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.
"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."
"En tiedä", mutisi Jeanne.
"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.
"Katselisin vaikka aina, madame."
"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."
Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:
"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."
Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.
"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.
Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.
"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"
"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."
"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."
"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."
"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."
"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.
"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"
"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin nytkin", huomautti Jeanne.
"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."
"Voi jospa minulla olisi!…"
Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias sanomatta jättäminen.
Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.
Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:
"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"
"En… en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.
He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.
"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.
Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi
Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.
"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin.
Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."
Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.
"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.
Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja huumaustensa valtaan.
"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"
Kreivitär katosi näkyvistä.