XXXVIII
HERRA DE CROSNE
Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia, varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin, mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.
Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.
"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme ryhtyä selityksiin."
"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."
"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on tullut, herra poliisiministeri."
Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.
"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."
"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."
"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."
"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.
"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"
"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."
"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."
"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.
"Niinkö?"
"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli…"
"Minun näköiseni?"
"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."
"Minne se tyttö sitten joutui?"
"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."
"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"
"Suuresti, madame."
"Entä sitten, rakas Andrée?"
"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle, sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt."
"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"
"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."
Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi helposti käsittää.
"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi kuningatar.
"En, madame."
"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen, joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa kunnossa?"
"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin, että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly tuskin pystyy niitä käsittämään."
"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia…"
"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella, tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät. Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa…"
Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.
"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne, niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut. Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen selkäsaunan?"
"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.
"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni, herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."
"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"
"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."
"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?" huudahti kuningatar.
"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.
"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."
"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.
"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de
Crosne."
"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."
"Hän oli juuri äsken täällä."
"Sen tiedän."
"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.
"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"
Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti saada itselleen ystävä.
"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä puhutella."
"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä kreivitärtä edes silmäyksellä.
Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti olevansa poliisiministerin nähtävänä.
"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi herra de Charny on taistellut?"
Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.
"Erään aatelismiehen kanssa, joka… Mutta hyväinen aika, madame, nythän on enää tarpeetonta… Molemmat vastustajat ovat tällä hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne läsnäollessa."
"Täälläkö?"
"Niin, juuri täällä… Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä minuuttia sitten."
"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.
"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei ollut heti kaikkea ymmärtänyt.
"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de
Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."
Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti tulisinta kiukkua.
"Se on sopimatonta… säädytöntä", sanoi hän. "Mitä… Amerikan tavat tänne Versaillesiin… Mutta sitäpä minä en siedä."
Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.
"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa", kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei, ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että veljenne oli taistellut."
"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.
"Miksi hän on tapellut?"
"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.
"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."
"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän majesteettianne."
"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla minua palvellut?"
"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."
Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.
"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"
Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.
"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"
"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."
Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.
"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo
Taverneyt, mutta kultaa myös."
"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?
Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"