XVI
MESMER JA SAINT-MARTIN
Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille, joita sanotaan laiskureiksi.
Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana, kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa tieteen alkeita.
Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu! Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon; mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.
Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina se on näyttävä kansan aikaa.
Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi menestystä vain asiallinen nimitys.
Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta aamuun.
Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan. Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä, jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.
Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi; rahvas näki vain salamat.
Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet, keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. — Suom.] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen. Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi. Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.
Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat, puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha. Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.
Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan elollisella magnetismilla.
Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan; muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.
Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo, joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.
Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin, Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.
Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu, sokea tehty näkeväksi.
Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.
Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa. Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000 livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.
Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon, päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään Mesmerin parannustapaa.
Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa 340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.
Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun reunalle, vaikkei sitä näe.
Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti, niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia, ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. — Suom.], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.
Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet, filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.
Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille ja hulluus järjellisille.
Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?
Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, — mitä sen rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain — köyhyyttä, häpeää ja pelkoa.
Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista edes jotakin kitsaalta taivaalta — eikö kaikkea tätä koskenut tuo helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa Mesmer kohotti kaistaleen?
Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua, paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten musertuvansa painon alle.
Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään. Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli äskettäin päättynyt.
Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti saisi kumpaakaan nähdä!
Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen, vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.
Tämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään kannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin mielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt huomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin myöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä mielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas, josta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja Necker, josta ei enää puhuttu.
Ja ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen taipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli Mesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin mies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista loukkaantuneita sieluja.
Kuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto; ajateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias ja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien jäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä; ja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä puhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon uskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne ovat jumalallisia!
Kuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään kirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa silkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka ei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa hallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät, pidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota, ja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä tällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia, rankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.
Olettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi filosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden piirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi lisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano: ihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii toisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:
Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!
Ja sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy keskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on kuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa, että tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet himoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi kuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi kerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys: silloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka sanoi sieluille:
"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on rakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten tämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää itsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa tämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa teidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten tasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka pakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista."
Lisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä salaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen olla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta yhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan ohje.
"Kuulkaa minua", sanoi hän, "uskolliset sielut, uskovaiset sydämet, ja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei harrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille vaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille, jotka itse koettavat esirippua kohottaa."
"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein näyn myös sanovan muuta kuin sanon."
Ja Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli todellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta kateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän uskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.
Näin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla haaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat miehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki valioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.
Niinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi hyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen kansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden kirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut, janoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.
Jos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui ja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui ukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi käsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat piirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi säädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja maltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus, varastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen oma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.
Salaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun hahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, — siis kansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka ei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.
Ah, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat on kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse olivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä tämän omituisen XVIII:n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman hajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua, ennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.
Augustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä maailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti kansanvaltaisesta.
Olemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään, että heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä aikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta kynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.
Nyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka kynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen alta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme siis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme oikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon, historioitsijana liian vähän.