XVII
MESMERIN SOIKKO
Se kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää senaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan luonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät näkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.
Niinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri uteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne herättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli antanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli nähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana olisi joku prinsessa.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt rouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli. Kokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun talvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet juoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat ihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.
Sinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de la Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen rikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli tavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen talon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko julkisivua.
Tämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten vuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita ajoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa uteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai parannettavien menevän sisään.
Nämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat vaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä palvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset mytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin lohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka portilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee ihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.
Kun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli kadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja usein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt ylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri sille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä, tuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai jonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän sotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui lepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.
Itsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain miehiin.
Tuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat käsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin niillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat aterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun ja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä muotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva Dugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori Mesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.
Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.
Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta monet heistä — ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet suurinta huomiota — välttivät ainakin tänä iltana joutumasta puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion peittäminä.
Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä sieltä suoraan Palais-Royaliin.
Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota hänen ohi kulkiessaan toistettiin:
"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"
Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä oli Mesmerille?
Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta, joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.
Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta keinoa saadakseen siitä selkoa.
Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta, jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan, ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri saksalaiselta.
Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä. Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei mahdottomalta tuntuvan keksinnön.
Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä, niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.
Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.
Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä; kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se valehdellut.
Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan, yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.
Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet omaisuuttaan.
Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. näkevät, Mesmerin magneettisten käsittelyjen jälkeen.
Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki, lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin, jossa sairaat kokoontuivat.
Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.
Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.
Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon soikkoon? Se on perin helppo selittää.
Soikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti myrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten ne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin riveihin.
Näin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen risteytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty pitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.
Nämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt kalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.
Siinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina tai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui kanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden jäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä, saisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.
Sitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja tarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli tohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla tai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa hetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin merkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti kiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.
Pari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille; palvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen köydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat; sitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään sairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä sisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin fluidumin parantavaa vaikutusta.
Heti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja läpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja; se kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista tuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.
Sairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin hekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä soitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen liekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.
Kirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski tämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi voinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset ihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden kaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä soinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat kuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.
Kaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui vähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta hyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se on ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja riemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.
Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa, sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.
Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.
Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta, jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas, epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua, olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.
Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin joutumista.
Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen, saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon, josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.
Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan kansanjoukon lävitse.
Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen piirteisiin.
Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti ehdoton halu nähdä ja tietää.
"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen, mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la Motte oli ihaillut joku päivä sitten.
Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan, jota mestari nimitti hurmioksi.
Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, — oliko hän salin hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen näköinen.
Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.
Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:
"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"
Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän? astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi porvarillisessa puvussa.
Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin, että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:
"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"
Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.
"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä ääntä.
"Kuningatar Mesmerin luona!"
"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.
"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."
"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren vai ette?"
"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.
Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.
"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"
"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.
"Missä hän on?"
"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se on kuningatar."
"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"
"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi toinen järkähtämättömän varmasti.
Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään uutistaan.
Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.
"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.
Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi hiukan hämillään: "En, madame."
"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."
Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa kiinni.
Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.
"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.
"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi vanhempi nainen.
"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."
"Selittäkää."
"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."
Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.
"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.
"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.
Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.
"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.
"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"
"En ainakaan luule."
"Sitä parempi."
"Mutta selittäkää nyt vihdoin…"
"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan, että olette mitä suurimmassa vaarassa."
"Taas tuo vaara, mikä se on?"
"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja huomata."
Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle naiselle:
"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti lähtemään täältä!"
Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.
"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:
"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"
"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen näin käyttäytynyt."
"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija
Laurentia; hän saa asiasta tiedon."
Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:
"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"
Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä.
"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on tehtävä, sitä sietää harkita."