XVIII
NEITI OLIVA
Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:
"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"
"Kuinka niin?" kysyi toinen.
"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"
"Mielelläni."
"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'"
Sanomalehtimies purskahti nauruun.
"Entä Bastilji?" sanoi hän.
"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain, voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi Silousta ja prinsessa Etteniotnasta, Narfecin hallitsijattaresta? Häh, mitäs siitä sanotte?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"
"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion myrskyn kaikissa salongeissa."
"Sen kyllä uskon."
"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."
Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.
"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."
"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte tuollaisista pikku lentolehdistä?"
"Kaksi tuhatta."
"Tehkääpä minulle muuan palvelus."
"Kernaasti."
"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."
"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa… Suokaa minun tietää edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."
"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä, kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"
"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."
"Ja sisällys olkoon huvittava."
"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."
"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"
"Te olette sukkela, monsieur!"
"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi
Lontoon."
"Kuten tavallisesti."
"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"
Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.
Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.
Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:
"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."
Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista, kaihoavista tai ällistyneistä katseista.
Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla, vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta. Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten takana piillen kuiskaili heille:
"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."
Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.
Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia; kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija ja kysyi:
"Huudanko esille rouvan vaunut?"
"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.
"Tuliko rouva ajurilla?"
"Tulin."
"Dauphine-kadulta?"
"Niin."
"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."
"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin odottamattomasta esityksestä.
Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin astuimen hänen jälkeensä ja huusi:
"Dauphine-kadulle!"
Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle, harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.
Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja ja joissa ei ollut portinvartijaa.
Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.
"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."
Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan eukko avaamaan.
"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"
"On, jo se on kylmäkin."
"Onko hän kotona?"
"Ei vielä. Mutta herra on."
"Mikä herra?"
"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."
"Minunko?"
"Niin juuri."
Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset, paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja, ja vanha keltainen sohva — siinä huoneen kaikki komeus.
Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä viisikymmentä louisdoria.
Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.
Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen, joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista poimukaulustaan.
Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"
"Olen, monsieur."
"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin parannustapaan."
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te etupäässä tahtoisitte tietää."
"Oikein arvattu, monsieur."
"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin nousta, eikä seisten ole mukava jutella."
"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.
"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät sellaiseksi kuin toivoinkin."
"Monsieur!"
"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."
"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.
"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."
"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla…"
"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe… Onko täällä ketään piilossa?"
"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin…"
"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta… Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen yhtiö?"
"Yhtiö… Tottahan ymmärrätte…"
"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."
"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni hämmästyksenä.
"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"
"Mutta…"
"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.
Vastatkaa niinkuin tahdotte."
"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."
"Olette siis laiska."
"Oh!"
"Varsin hyvä."
"Vai on se teistä varsin hyvä!"
"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä hauskaa kävellä kaupungilla?"
"Oikein hauskaa."
"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"
"Äärettömästi."
"Elää hyvin?"
"Niin juuri."
"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"
"Monsieur!"
"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut sanoa viisikymmentä."
"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan valita rakastajani."
"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa siis huoleti."
"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo viisikymmentä louisdoria?"
"Sanoinko viisikymmentä?"
"Sanoitte."
"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne, olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä olen määrännyt."
"Mutta minulla on rakastaja."
"Entä sitten?"
"Ettekö ymmärrä?"
"Kyllä… ajakaa hänet hiiteen!"
"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."
"Tahdotteko, että autan?"
"Ei, minä rakastan häntä."
"Vai niin!"
"Vain pikkuisen."
"Sekin on liikaa."
"Mutta niin se on."
"No annetaan sitten Beausiren olla!"
"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."
"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"
"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."
"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä kertaa voin sanoa."
"Kunnianne kautta!"
"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan…"
"Minkä seikan?"
"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella olisitte rakastajattareni…"
"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."
"Että edes olisitte olevinanne."
"Mitä siihen tulee, niin sama se."
"Siis sovittu!"
"Olkoon menneeksi!"
"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."
Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"
"Kuka hän?"
"Beausire… rakastajani… koettakaa joutua, monsieur!"
"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"
"Miten niin… pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."
"Pyh!"
"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."
"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"
Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:
"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään." Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.
"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."
"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta sohvalta.
Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.