Rouva de la Motte

by Alexandre Dumas; Auguste Maquet

XX

KULTA

Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!

Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon. Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut tuimaa kilpailijaansa.

Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta. Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan kysymyksiin.

Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä, kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen. Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin äskeisen tuntemattoman miekka.

Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.

Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus, tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko valmistuksia.

Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.

Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki. Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.

Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli katkennut.

"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."

"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.

"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'

"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt, juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."

"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"

"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."

"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."

"Lyömälläkö?"

Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti
Beausiren peräytymään.

"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."

"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"

"Minä pelaan elääksemme."

"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta vie!"

"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto soikoon!"

"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on todistus!"

Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset kielet.

Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen omantunnon vaiva.

"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.

Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että miestä ihan huikaisi.

"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"

"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.

"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire riemusta läähättäen.

"Kelvoton!" mutisi Oliva.

"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."

"Konna!"

"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."

"Häpeämätön!"

Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.

"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"

Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.

"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit? Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen kohtaloni liitin sinuun."

"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.

"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan säästäväisyytesi."

"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"

"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."

"Miksi niin?"

"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon varoja."

"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"

"No no, pikku Oliva!"

"Anna heti tuo kulta takaisin!"

"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"

"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."

"Oliva!"

"Annatko vai et?"

"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."

"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"

"Lahjoita ne minulle!"

"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."

"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."

"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."

"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun jotakin oli."

"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."

"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."

"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan maksanut, ja ne silkkihameet…"

"Oliva, Oliva!"

"Anna rahani takaisin!"

"Paljonko niistä tahdot?"

"Kahta vertaa enemmän."

"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa takaisin."

Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin hauraaseen liepeeseen.

"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."

"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."

"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja pukuasioissa."

Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.

Nyt Beausire raivostui.

"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi? Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa mennä ulos."

"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."

"Sepä kumma, ilman takkia!"

"Panet päällesi talvitakin."

"Joka on rikki ja paikattu."

"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää mennä."

"Enkä mene."

Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä. Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:

"No käske, käske!"

"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä saa ostaa dominoita naamiohuveihin."

"No niin!"

"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."

"Hyvä."

"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."

"Kyllä, kyllä."

"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."

"Mennäänkö huveihin?"

"Mennään."

"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"

"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."

"Sano, sano!"

"Että tottelet."

"No tietysti, aina!"

"Koeta nyt näyttää intoasi."

"Mutta rahat niihin ostoksiin…"

"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."

"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"

"Niitä, jotka keräsit lattialta."

"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."

"Kuinka niin?"

"Sinähän olit jo antanut ne minulle."

"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"

"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä aikonutkaan palata."

"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.

"Kuulen kyllä ja lähden."

Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n aikoina.

Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti kuvasivat tapausten menoa:

"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla olalla sininen silkkinauha."

Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.

Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.