XXVI
LÄHETTILÄS
Seuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin kautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden vaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että kipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme ruhtinaallista vauhtia.
Vaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen. Portilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin huoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas tavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty Pariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen kuin portinvartija loistoasussaan.
Vaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden uteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin kunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa puhetta portugalinkielellä.
"Kuka te olette?" keskeytti juro ääni sisältä, myös portugalinkielellä, mutta osaten sitä.
"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija."
"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri!
Mistä täällä astutaan sisään?"
"Tästä, monseigneur, tästä!"
"Ikävä vastaanotto", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel, arvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.
"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi", sanoi lähetystön sihteeri mongertaen portugalinkieltä, "mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri saapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne. Olin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani sain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata huoneet, joissa nyt sytytetään valoa."
"Hyvä, hyvä!"
"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa persoonassaan."
"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on saatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut makuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten kääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni."
Sihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:
"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös."
"Niin", mutisi lähetystön sihteeri, "minun on myönnettävä, herra sihteeri, että ääntämiseni…"
"Sen kyllä kuulen", myönsi Beausire häikäilemättä.
"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän tilaisuutta hyväkseni", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan, "luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun niin pahasti mongerran portugalinkieltä?"
"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti."
"Minäkö?" huudahti toinen riemuissaan. "Minähän olen pariisilainen
Saint-Honorén kadulta."
"Se sopii mainiosti", sanoi Beausire. "Mikä taas onkaan nimenne…
Ducorneau, eikö niin?"
"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen pääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se ilahuttaa minua suuresti."
"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että tunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia sihteeriä lähetystöömme."
"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen onnellinen tapaus."
"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!"
"Riennetään."
Ja he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla riisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu parturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi muutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa paloi hyvä tuli.
"Astukaa sisään, herra sihteeri", sanoi lähettiläs, joka asettui suureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.
"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?" kuiskasi sihteeri Beausirelle.
"Ei, ei, jatkakaa te vain."
Ducorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.
"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du
Corno."
"Hän luulee minua portugalilaiseksi", tuumi lähetystön sihteeri ihastuneena ja puristi Beausiren kättä.
"Kuulkaapa", sanoi Manuel, "saako täällä illallista?"
"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain muutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka toimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne."
"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno."
"Niin, monseigneur… mitä minuun tulee, niin saanen teidän ylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä, niin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada."
"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!" sanoi Beausire hilpeästi.
"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni", vastasi kainosti tämä kelpo mies, jonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta, kynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.
"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno", sanoi lähettiläs. "Tuokaa tänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle."
"Niin suuri kunnia…"
"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta olen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista."
"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani."
"Te olette parhaassa kunnossa", sanoi Beausire.
"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni", vastasi Ducorneau.
"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää illallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon."
Ducorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen ylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia liikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria tarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.
"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?" kysyi don Manuel.
"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin hänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies."
"Entä portinvartija?"
"Hänestä täytyy päästä eroon."
"Sen otan minä toimittaakseni."
"Ja hotellin muut palvelijat?"
"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme."
"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?"
"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä oli oma talonsa."
"Entä kassa?"
"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."
"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita ystäviä."
"Vaiti! Hän tulee jo."
Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus, voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.
"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.
"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa, uunivalkean hohteessa."
"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."
"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän kohdalle.
"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa pöytää."
Ducorneau istuutui.
"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?" kysyi lähettiläs.
"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona."
"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?"
"On, täysin hyvässä, monseigneur."
"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?"
"Ei minun tietääkseni."
"Onko jäänyt velkoja?… Sanokaa vain… Jos olisi velkoja, niin ensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka sitoumuksista menen täyteen takuuseen."
"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme viikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää sen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne sata tuhatta livreä."
"Sata tuhatta livreä!" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel ilosta hätkähtäen.
"Kullassa", lisäsi sihteeri.
"Kullassa", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä kamaripalvelijakin.
"Niin että", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan, "kassassa nyt on…"
"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra sihteeri."
"Se on vähän", sanoi don Manuel kylmästi. "Mutta onneksi on hänen majesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille, ystäväni", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, "että Pariisissa joudumme tiukalle."
"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin", vastasi Beausire kunnioittavasti.
Tämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että lähetystön hilpeys yhä yltyi.
Hyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa ja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain pirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin kymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka Saint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä kuin halpoja kotimaisia.
Ducorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle toimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin portugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja oli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty ja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa ja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen kumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran oksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.
Beausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia viinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen valtaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista herrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti päällysmies täsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.
Huomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät vielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että portinvartija nukkui.