XXVII
HERRAT BÖHMER JA BOSSANGE
Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat, pihalla hyppelevät hevoset — kaikki osoitti eloa siellä, missä päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan pelon aiheena.
Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.
Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon, kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä, joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.
Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza, komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.
Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita, kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla, että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.
Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui seurue sinne.
Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille, joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla, paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.
Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta kysyttiin, mitä hän tahtoi.
"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea", vastasi palvelija.
Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.
Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan "lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:
"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."
Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:
"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"
"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle, mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."
"En, monsieur, en minä osaa."
"Minä siis puhun puolestanne."
Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don
Manuel vastasi samalla kielellä.
"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"
Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin ovela valtiomies.
"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis kaulanauha?"
"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."
"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.
"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."
Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel siirtyi tarkastelemaan maisemaa.
"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä teille puhun."
"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen päättäväisestä äänensävystä.
"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi, herra jalokiviseppä."
"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."
"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."
Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa. Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.
"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään tottunut, ei kuningastenkaan luona."
Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange. Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä kassakaapin avainta.
"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.
"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin veijareiksi kuin lähettiläiksi."
Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti julmistuneena sihteerilleen:
"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."
Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja, tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien hätääntyessä.
"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire, "olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."
Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi herraansa kopean näköisenä.
Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire kamaripalvelijalle.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.
Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.
"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.
"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat luonamme."
Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.