XXXIII
TAVERNEYN PERHEEN PÄÄ
Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa työnsi hänen perässään rullatuolia.
Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon kylpylän.
Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.
Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.
Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten ja huusi:
"Herra ritari tulee."
"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.
Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:
"Rakas ritarini!"
Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.
"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa… olethan nyrpeän näköinen."
"Minäkö? En, monsieur."
"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"
"Mistä jutusta?"
Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.
"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.
"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."
"Ymmärrän vielä vähemmän."
"Tarkoitan oopperanaamiaisia."
Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.
"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."
"Pyydän kuitenkin…"
"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen mainettaan."
Filip nousi seisaalle.
"Kenestä te puhutte?"
"Hänestä, hitto vie, hänestä."
"Kuka se on?"
"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."
"Monsieur, minä vakuutan…"
"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin muualla."
"Onko minut nähty?"
"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"
Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt, mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.
"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle?
Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."
Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.
"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa, koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on tarkka kun tahtoo."
"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."
"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan! Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on sinuun ihan villiintynyt!"
Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.
"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."
Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.
"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi, ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää, ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia sydämiä.
"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi; muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi, tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."
Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa, mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.
"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa", sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä, mitkä vielä aion elää, toimitat minulle…"
"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.
"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin. Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole eläissäni nähnyt!"
"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä tuolta käärmeeltä.
"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."
"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.
"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen; että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."
"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka, ällistyneenä katsellen isäänsä.
"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole venäläisen kaltainen."
Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti, että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.
"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein arvannut, mutta saatpa nähdä."
"No katsotaan, monsieur."
Taverney pani käsivartensa ristiin.
"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"
"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.
"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi, kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."
"Te puhutte hepreaa, herra parooni."
Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti
Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.
"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"
"Mitä Charny tähän kuuluu?"
"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn, Vaudreuilin ja muut."
Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.
"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."
"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."
"Oi!"
"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut. Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta, auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen hyväkseen tehnyt."
Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.
"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."
"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua täydellisesti."
"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti hänen kylkiluittensa väliin."
Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.
"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn kanssa?"
"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."
"Hyvä Jumala!"
"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsi
Filip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."
Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui hänen käsivarteensa.
"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."
"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."
Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.
"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."
"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää… ja se on minun."