Rouva de la Motte

by Alexandre Dumas; Auguste Maquet

XXXIV

PROVENCEN KREIVIN RUNO

Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa, puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.

Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni kysyvän:

"Saanko tulla sisään, veljeni?"

"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.

"Ette osannut minua odottaa?"

"Totta puhuen, en."

"Häiritsenkö ehkä?"

"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"

"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton…"

"Ahaa, jokin panettelu!"

"Juuri niin, veljeni."

"Ja se on teitä huvittanut?"

"Niin, merkityksellään."

"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"

"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."

"No sitten se koskee kuningatarta."

"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä todella… saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään keksisi…"

"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta mallikelpoisena, en sitä enää ihaile… Asiaan!"

"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa mukaan nauraa.

"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.

"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"

"Ei."

"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa vesialtaiden puoleisella portilla?"

"Ei."

"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello yksitoista."

"En muista."

"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää…"

"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"

"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu? Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento, jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."

"Missä?"

"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"

"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."

"Kuinka niin, sire?"

"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"

"Minäkö?"

"Te juuri."

"Mitä siis olen muka tehnyt?"

"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin Mercuressä."

"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen tullessaan.

"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."

"Ei siihen määrään, että…"

"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:

"Hyvältä Menelaokseltaan
Helena tyystin kätki juonen."

"Minäkö olisin…"

"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän käsialaanne… vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija…"

"Sire, hullutus tuo toisen perässään."

"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."

"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."

"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon, olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."

"Sire, te aivan muserratte minut."

"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä kauniita sanoja… anteeksi, että rääkkään latinaa:

"Rectius hoc est:
Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis
Occurram.

"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn kelvollisena ystävilleni."

"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys se, minkä lausuin."

Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen, hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.

Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.

"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon toivo."

"Puhukaa, veljeni."

"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä tarkoituksesta?"

"Myönnetään."

"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää, ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."

"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."

"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."

"Hyvä että niin on, mutta…"

"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten, joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja, esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään näyttää."

"Onko se häväistyskirjoitus?"

"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi kiivaasti.

"Näyttäkääpä!"

"En tosiaankaan tiedä, sopiiko…"

"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se mukananne?"

"On, sire."

"Antakaa tänne."

Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen Etteniotnan juttua, onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.

"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"

"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen ääressä."

"Hän onkin käynyt siellä."

"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.

"Minun luvallani."

"Oh, sire!"

"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä Vendôme-torille."

"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä ammetta itse koetellakseen…"

Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan juuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan, missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä, kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan esiintymisessä.

"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä perää tuossa kaikessa on!"

Ja hän soitti.

"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.

"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen vastaanottosaliin. — Suom.]

"Tulkoon tänne."

"Sallinette minun…" lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli menevinään pois.

"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."

Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:

"Sire, kertomus on valmis."

"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka
Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"

"Etteniotnako?" kysyi herra de Crosne.

"Niin."

"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."

"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"

"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani valmiina."

"No miksi ei ole vangittu?"

Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.

"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.

"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää siis."

Kreivi kumarsi.

"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa pian ja lyhyesti."

"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."

"Sitä juuri tahdonkin."

"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan: ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi onneksi pistävät kyntensä totuuteen…"

"Totuuteen?"

Herra de Crosne kumarsi vaieten.

"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta sen olin hänelle sallinut."

"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.

Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.

"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.

"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."

"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"

"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."

"Pitää yhtä, sanotte?"

"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista…"

"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Te erehdytte, herra de Crosne."

"En luulisi, sire."

"Olette saanut huonosti tietoja."

"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä, huutonsa."

"Hänen huutonsa!"

Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.

"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.

"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?…
Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"

"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."

Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.

"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"

"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."

"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."

"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt…"

"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa…"

"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä saattamaan."

"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."

"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."

Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.

"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso ja ystävä… Sen epäilyksen tahdon poistaa."

Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.

"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa kuningattaren luona tai huoneissaan."

"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään naisen kanssa."

"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."

Upseeri meni.

"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni tehdä."

Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin. Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan; Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se olisi sopinut itse Momus jumalalle.

Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen prinsessa oli tulossa.