XXXV
LAMBALLEN PRINSESSA
Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.
Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.
Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi repivää tuskaa.
"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen mieleensä.
"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.
Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi ajatuksiaan.
"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä äänellä.
"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."
"Odotan, sire."
"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa tarkoin."
Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."
"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.
"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä totuuden perille."
"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa koruttomasti.
"Mitä varten te Pariisiin menitte?"
"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."
Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui mielenliikutuksesta.
"Yksinänne?" sanoi hän.
"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."
"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI, innoissaan tarttuen hänen käteensä.
"Niin, sire."
Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.
"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."
"Ja hän puhuikin totta… No nyt… minusta tuntuu kuin jälleen hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."
"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.
"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire…"
"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan teille."
Lamballen prinsessa hymyili.
"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."
"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta minulta sitä ei ole poistettu."
"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"
"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."
Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.
Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:
"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"
"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin olimme astuneet sisään…"
"Yhdessäkö?"
"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin, missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi edemmäksi."
"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.
"Niin, monsieur."
"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.
"Emme, monsieur."
"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas, mielessään vielä hitunen levottomuutta.
"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi kädessä."
"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä sanotte, veljeni?"
"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa vastatodistuksesta.
"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra de
Crosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "Mitä
Lamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."
"Ja siitä seuraa…" sanoi Provencen kreivi.
"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."
"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti värähtäen.
"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti määrään sen heittiön vangittavaksi."
Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.
"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen oli?"
"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."
"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden avain."
"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli kääntynyt.
"Akkain juoruja…" mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin velho, joka päästää lumouksesta."
"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut teille tuntevansa sen naisen?"
"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."
"Niin, niin, anteeksi."
"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."
"Se on rouva de la Motte-Valois."
"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.
"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha tietoja saada; perin ovela nainen."
"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis kuningas vähänkin haluaa…"
"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."
"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen prinsessa.
"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota olentoa tapaamaan."
"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.
"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta syyttäjäini oveluus…"
Tällöin hän katsahti lankoonsa.
"Ja tuomarieni suoruus…"
Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.
"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."
"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."
"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."
"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen päälle. "Täällä!"
"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin huhuttiin kaikenlaista…"
Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.
"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.
"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva, oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on täällä."
"Ei, ei… Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."
"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt? Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun tiedätte kaikki, sanokaa…"
"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.
"Ihanko totta?"
"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."
"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta, voinee kuningas sallia hänen todistaa."
"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys… se kai riittää."
"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi kuningatar prinsessalle.
Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään, mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan työhuoneeseen.
Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään, pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa tai kunnioitusta.
"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse, "olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."
Jeanne oli vaiti.
"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus sellaisena kuin se mieleenne muistuu."
Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi todistajaan.
Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen, hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.
"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen majesteettinsa pieninkin mieliteko."
Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä. Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena, ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan pyysi tai oikeastaan salaa vaani.
"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"
Kuningas ei liikahtanutkaan.
"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.
"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti totella."
"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo, ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä hyväksyn sen."
Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin. Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi anteeksi, että oli vaivannut häntä tyhjän tähden, — lisäsi hän.
Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella, joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.
Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte, jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.
"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin. Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin hyvää ja istukaa tuohon."
Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta, kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.