Rouva de la Motte

by Alexandre Dumas; Auguste Maquet

XXXVI

KUNINGATTAREN LUONA

Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.

Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa. Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen, ja sanoi:

"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan hurmiosaliksi… sehän sen nimi on?"

"Niin, madame, hurmiosali."

"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet kuningattaren myös toisessa salissa."

"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa, rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis, kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen…"

Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin äskenkin.

"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta minä luulin…"

"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena, "tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar, eikö niin?"

"Aivan niin, madame."

"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä joku prinsessa?…"

Huoneeseen astui rouva de Misery.

"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi kamarirouva.

"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"

"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée tervehtien viehkeästi.

Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.

Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.

Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät luotuina rouva de la Motteen.

"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."

"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.

Jo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä, mutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée, intohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka olisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja ylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa niin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen Dianan ylpeäksi kainoudeksi.

"Tiedättekö", sanoi kuningatar, "mitä kuninkaalle on minusta kerrottu?"

"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa", vastasi Andrée, "juuri siksi, ettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää."

"Siinä on kaunein lause", sanoi Jeanne koruttomasti, "mitä olen koskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää sen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi kyennyt sanoja niin sovittamaan."

"Kerron teille kaikki, Andrée."

"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken erään ystäväni läsnäollessa."

"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen. Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"

"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun tulla kättänne suutelemaan."

"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja semmoisista purkauksista minä pidän."

Andrée ei vastannut mitään.

"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän majesteettinne on suonut silmäyksen."

"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"

"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija… Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan prinssin…"

"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"

"Herra prinssi-kardinaali de Rohan."

Kuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:

"Minun vihamieheni!"

"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!" huudahti Jeanne.
"Voi madame!"

"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on vihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!"

"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin olen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen kunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen."

"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte", vastasi Marie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli, "uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua."

Näin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée de
Taverneyhin päin.

"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu, hän on vihamieheni."

Jeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.

"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti", jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."

"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään jalomielisesti kuin suinkin."

"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"

Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.

"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä", ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."

"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali…"

"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras hänen puolestaan… Koska olette hänen ystävänsä…"

"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille häveliäisyyttä ja kunnioitusta.

"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."

"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"

"On kyllä… pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä, käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. — Suom.] osaa. Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan, kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"

"Madame!" vastasi tämä kumartaen.

"Niin… Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua. Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua. Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä vihainen."

Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän kultasiipiensä heleimmät höyhenet.

Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä. Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen. Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut, turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.

"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on varmaan muutakin."

Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.

"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.

Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain kuivan, janoisen sienen.

Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella, tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua, saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.

"Artoisin kreivi!" sanoi kuningatar.

Andrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi oli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar oli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte näytteli poistuvan henkilön osaa.

Prinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.

"Kreivitär de la Motte", esitti hänelle kuningatar.

"Vai niin!" sanoi prinssi "Älkää vain minun tähteni karatko, kreivitär."

Kuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se viittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle, mutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.

"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä", sanoi kuningatar tarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin jo ruvettiin noudattamaan.

"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän sutta on tapettu, tavaton määrä", vastasi prinssi.

"Itsekö ne tapoitte?"

"Siitä en ole varma", sanoi kreivi nauraen, "mutta niin vakuutetaan.
Muuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?"

"Kah! Millä tapaa?"

"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se on, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen päästä. Entä te, kälyni?"

"Vai niin", sanoi kuningatar, "te näytte jo tuntevan sen jutun."

"Kuulin Provencen kreiviltä."

"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran", sanoi Marie-Antoinette. "Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa hän kertoi?"

"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi, puhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka loppu on ene [tarkoittaa nimeä Pallas Athene. — Suom.], mutta sen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni."

"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?"

"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt kunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de Bièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty."

"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!"

"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan peistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään tarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!"

"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?"

Jeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta, antoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.

"Hyvää onnea se on", toisti Artoisin kreivi. "Sillä olihan, rakas käly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut mukana."

"Olisinko sinne yksin mennyt?"

"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut estämässä."

"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?"

"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut käydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi Versaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve ja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen tuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään, ja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!"

"Kaunis oppi!"

"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on hyvä onni."

"Laiha todistus!"

"Siis lisää todistuksia?"

"Ei haittaisi."

"Sama se, mutta paljon te vaadittekin", sanoi prinssi pyörähtäen korollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. "No luetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä…"

"Yksi", sanoi kuningatar laskien sormillaan.

"Pelastus ammeesta…"

"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?"

"Ja pelastus naamiaisista", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.

"Mistä naamiaisista?"

"Oopperanaamiaisista."

"Kuinka sanoitte?"

"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."

"Nyt en ymmärrä."

Prinssi purskahti nauramaan.

"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"

"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen niin utelias!"

Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän herkisti tarkkaavaisuuttaan.

"Hiljaa!" sanoi prinssi.

"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar.
"Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"

"Rukoilen säälimään, kälyni…"

"Minä tahdon vastausta, prinssi."

"Ja minä tahdon olla vaiti."

"Tahdotteko minua loukata?"

"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että ymmärrätte."

"Ette ole sanonut yhtään mitään."

"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi… Kuulkaahan… oikeinko tosissanne?"

"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."

"Vaaditte minut puhumaan?"

"Heti paikalla."

"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja
Jeanneen.

"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."

"Varokaa, käly!"

"Se on minun asiani."

"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"

"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"

"Hiljaa, Herran tähden!"

"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko… Sanotteko, että olin oopperanaamiaisissa?"

"Siellä te olitte."

"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.

"Näin kyllä."

"Minutko? Minut!"

"Teidät, juuri teidät."

"Tämä on liikaa."

"Sitä minäkin ajattelin."

"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin hassumpaa."

"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."

"Te olette hullu!"

"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."

Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin säilyttääkseen malttinsa.

Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:

"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä tyydyn siihen."

"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."

"Pysykää nyt vakavana, Charles."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."

Iskien naisille silmää prinssi vastasi.

"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."

"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana. "Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei tarvitse säästää."

Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.

"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut minua vaikenemaan?"

"Näitte siis minut naamiohuveissa?"

"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."

Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi heidät kiivaasti takaisin.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä oopperassa."

"Ah!" mutisi Andrée.

"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa, todistakaa…"

"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun marski, herra de Calonne… ja monta muuta… kuka heitä muistaa. Teidän naamionne heltisi."

"Minun naamioni!"

"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."

"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"

"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä otsaansa.

"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.

"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa kuin nytkin."

"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"

"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."

"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."

"No sitten olen minä hullu… minä olen kai erehtynyt… Kuitenkin…"

"Kuitenkin?"

"Älkää olko niin hädissänne… mitään ei ole tullut ilmi… Kerran jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."

"Saksaa… saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin lauantaina nukkumaan kello yksitoista."

Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.

"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi nauraa.

"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan, joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa. Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö minua vastaan."

"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"

"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia, jotka eivät myönny."

"Toisia? Keitä toisia?"

"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."

"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut nähneet. Mainitkaa!"

"Heti… Filip de Taverney, onko hän täällä?"

"Minun veljeni!" huudahti Andrée.

"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että häntä kuulustellaan, käly?"

"Sitä tahdon nimenomaan."

"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.

"Mitä?" kysyi kuningatar.

"Veljeni haastetaan todistajaksi!"

"Niin, se on minun tahtoni."

Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.

Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja sanoi:

"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"

"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."

"No sanokaa… ja selkeästi… oletteko viime viikolla nähnyt minut jossakin julkisessa tilaisuudessa?"

"Olen, madame", vastasi Filip.

Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.

"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.

Filip oli vaiti.

"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"

"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa, madame."

Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:

"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney, huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."

"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän nähnyt."

"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! — Ei muuta puutu, kuin että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä, jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut. Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."

"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas, luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."

Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen. Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.

"Herra de Charny?" mutisi hän.

"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti herra de Charnyta?"

"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.

"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."

"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.

"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.

Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.

"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.

"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."

"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip kankeasti.

"Miksi ei olisi?"

"Luulen kuulleeni, että hän on… pahoinvoipa."

"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur. Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin maailman halki todistamaan…"

Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.

"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.

"Ei mitään… Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta tuolla hän on."

"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.

"Näen kyllä, hän se on."

Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman ripeästi ja huusi:

"Herra de Charny!"

Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa linnaan.