I
Kansanmiehen viha
Nämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta aatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Pakiolaiskuninkaallle]
Billot lisäksi aloitti puhelun.
»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli minulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»
»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston tehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja sen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»
»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen ollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu minunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä palvelijanne.»
»Entä sitten?»
»Entä sitten, herra kreivi, kuten huomaatte, en ole enää kumpaakaan.»
»En ymmärrä teitä, Billot.»
»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä, miksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva palvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten ja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut ovat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset. Yhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä minulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai olette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis otaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät hyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»
»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä tilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät, ja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».
»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti hymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä nykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin todellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle asialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja se asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit — ja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että silloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan poliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain yllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen sijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti vapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista päivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri Neckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia ja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä ei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni, jotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet eläköötä kahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet, näin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana, kellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan karkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät olleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin seitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin rikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku Sebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että hänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka oli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että kuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä ohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja korjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli tehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä, minä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme sen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin ja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle uusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta hyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin herra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä kertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan monen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että kuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään tehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään oli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle kuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että Bastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä ja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein rynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka Saksenin marskin huilunen oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden, jonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö… Mutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa, »tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua kuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua. Tehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»
Ja Billot oli tarttumaisillaan ovensäppiin astuakseen kuninkaan huoneeseen.
Mutta Charny pidätti hänet.
Tähän pidättelyyn Charnylla oli kaksi syytä:
Ensiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin, joka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän halusi voittaa aikaa.
»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me olemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa tavattomasti kaikki mitä te sanotte.»
Kuullessaan sanat poloiset veljeni Billot hymyili katkerasti.»
»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi, ja minua pahoittaa, etteivät poloiset veljenne… varsinkaan yksi heistä… herra Isidor ole täällä kertomustani kuuntelemassa».
Billot oli lausunut sanat varsinkaan yksi heistä, herra Isidor niin omituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne, jonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen sydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt, mikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka läsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.
Billot jatkoi:
»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka, ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia. Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa, ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle, kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta! Älkäämme puhuko siitä enempää!
… Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia, ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah, minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar; kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.' Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin, että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle. kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta heitä… Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de Charny?»
Charnylta pääsi syvä huoahdus.
»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia, eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta! Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»
Charny säpsähti.
Billot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:
»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen, äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin, suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä, tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni — he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta kuin tyttäreni Catherine oli… Ja minä, minä kiitin heitä, kun he olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä… pienen, vihreän, kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli hyvin viehättävä lapsi… olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella… ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä, minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».
»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.
»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin, olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin, että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili, hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa. Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville, että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?… Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi, kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt, ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput ja sijoituin väijyksiin…»
»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..
»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee riistämään tyttäreltäni kunnian?»
»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.
»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan», lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän kadonnut.»
»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.
»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin, että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»
Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.
»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin, sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin… En sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!… Hänkin vannoi vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan, että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa. Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen, sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!… Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan: 'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä…»
Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen, oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan, ja oli vaiti.
Billot jatkoi:
»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu enkä minä ollut… Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani, että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, — tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin, sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut, että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»
»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»
»Kuinka niin?»
»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»
»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.
»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»
»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.
»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa… Ja jos epäilette sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta syystä kuin toinenkin surmattiin!»
Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:
»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»
Rientäessään huoneesta hän virkkoi:
»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin todeta, että oikeutta on käyty…»
Charny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki silmänsä.
Sitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän riensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi kuiskaavalla äänellä:
»Herra de Romeuf?»
»Hän on puolellamme», vastasi kuningatar.
»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole mitään toivomista».
»Mitä nyt siis tehdään?» kysyi kuningatar.
»Koetetaan voittaa aikaa, kunnes markiisi de Bouillé saapuu.»
»Mutta saapuuko hän?»
»Saapuu, sillä minä lähden hakemaan häntä.»
»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on tunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»
Mitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan ikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle viimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta maahan.
Kuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään, mutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa vastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.
Charny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen toiselle puolelle.
Jo oli aikakin, sillä tällä hetkellä Billot ilmestyi huoneen kynnykselle.