II
Markiisi de Bouillé
Katsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé, jota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun kuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.
Kello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun pakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta poikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta vastaan.
Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut taemmaksi.
Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin saapua seuraavassa tuokiossa.
Sellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit vuosisadoilta.
Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne, jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.
Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin, valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni vaiko loittoni.
Päivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.
Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus, mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin, jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se oli mahdollista.
Hän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin päin.
Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy ratsujoukon laukasta.
Pysähdyttiin odottamaan.
Sitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä tutummilta.
Lopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé ja de Raigecourt.
Pikku joukko-osasto lähti heitä vastaan.
Kun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen kysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:
»Mitä on tapahtunut?»
»Kuningas on pidätetty Varennesissa!»
Kello oli tällöin suunnilleen neljä aamulla.
Uutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet, jotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin, missä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun jalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis voineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.
Mutta vaikka uutinen olikin hirveä, ei se sentään riistänyt kaikkea toivoa.
Markiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti ehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli toteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.
Jos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri joukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä mukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.
Näihin eri joukko-osastoihin kuului:
neljäkymmentä Lauzunin rykmentin husaaria herttua de Choiseulin johdolla;
kolmekymmentä Sainte-Menehouldin rakuunaa herra Dandoinsin johdolla;
sataneljäkymmentä Clermontin rakuunaa herra de Damasin johdolla;
ja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet kosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat jättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.
Tosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, ollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta päälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja liittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.
Kuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja satakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.
Miehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin tuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.
Olemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä markiisin sotilaalliset laskelmat.
Ja varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai ensimmäisen kolauksen.
Herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta kenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.
Se ratsastaja toisi uutisia.
Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de
Rohrigiksi.
Tunnettuaan tulijan kenraali syöksyi häntä vastaan.
Hän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa kiukkuaan syyttömänkin silmille.
»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette poistunut asemaltanne?»
»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen herra de Damasin käskystä».
»Hyvä on, herra de Damas on siis Varennesissa rakuunoineen?»
»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali, yhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»
»Entä toiset?»
»Toiset eivät ole halunneet lähteä mukaan.»
»Entä herra Dandoins ja hänen rakuunansa?» kysyi markiisi de Bouillé.
»Sainte-Menehouldin viranomaiset kuuluvat vanginneen heidät.»
»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on
Varennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»
»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat nyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin kansalliskaarti.»
»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole lakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan seurueeseen?»
»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita, että herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja etten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin kautta.»
»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de
Raigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.
»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle tiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko kuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin neljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat oli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri joukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin. Kaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen. Käännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut asetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin husaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen, herra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de Damas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä, ratsastakaa Duniin, Stenayhin… ratsastakaa, kunnes tapaatte markiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen vankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet tottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään rahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna tuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn, herra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista vastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti noudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»
»Eikö herra de Damas sanonut teille muuta?»
»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa, jotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»
»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen kukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»
Sitten hän sanoi kreivi Louisille:
»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi marssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan Meusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te tämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»
Nuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle määräystä toteuttamaan.
Markiisi de Bouillé jatkoi:
»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä vastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin, mainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa, että minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»
Nähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille herra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi toiselle pojalleen:
»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de Klinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin majailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»
Nuorukainen tervehti ja lähti.
Lopuksi hän virkkoi vanhimmalle pojalleen:
»Louis, kuninkaan saksalais-rykmenttihän on Stenayssa?»
»On, isä.»
»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»
»Minä itse olen vienyt määräyksenne rykmentin everstille.»
»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia uutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»
»Niin on, isä.»
»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme
Varennesiin. Lähde!»
Ja kreivi Louis vuorostaan poistui.
Kymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi.
»Kuninkaan saksalais-rykmentti tulee perässäni», ilmoitti hän.
»Tapasitko sen siis lähtövalmiina?»
»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut väärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa. Mutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan lähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin ennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»
»Hyvä on», sanoi kenraali, »hän siis tulee?»
»Päällikkö sanoi, että hän tulee jäljissäni.»
Odotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten kaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.
Kärsimätön kenraali silmäili poikaansa.
»Lähden sinne jälleen, isä», sanoi nuorukainen.
Ja kannustaen ratsunsa laukkaan hän lähti kaupunkiin.
Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut, että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.
Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.
Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään ei tullut.
Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.
Dunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.
Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin hämmentyneempänä.
Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.
Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.
Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi palata ilman rykmenttiä.
Kreivi Louis lähti raivostuneena.
Kun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään miestä satulassa!
Ensitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä kaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten hän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä kerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.
Niin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli käväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin etunenässä.
Toisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa komentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi tehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan tälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui miehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu, mainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen vapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille arvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille neljäsataa louisdoria.
Puhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun vaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja koko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.
Dunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen joukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan, oli siihen sijoittanut.
Nämä kolmekymmentä miestä otettiin mukaan ja matkaa jatkettiin.
Taivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt niin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava sotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.
Kaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla kylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin ammuntaa.
Grange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena ratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo kaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät toisiaan.
Ratsastaja oli kreivi de Charny.
»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa kuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.
»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen sotamiehet ja upseerit.
Charny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.
Kuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.
Kaikki ei siis ollut vielä hukassa.
Hevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia lisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet puheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti eteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»
Crépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.
Hän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:
»Menkää, menkää! Onneksi tulette perille liian myöhään.»
Kreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen kimppuunsa.
»Onneton, mitä sinä teet?» huusi hänen isänsä.
Nuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja että tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa jalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.
»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn tuupertuessaan.
Matkaa jatkettiin ja manattiin tuota pahan ennustajaa.
Mutta ammunta alkoi kuulua yhä lähempää.
Herra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat miltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.
Kansalliskaartin kimppuun hyökättiin, joukko hajoitettiin — tie oli selvä.
Mutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli lähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.
Markiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla yhdeksän.
Mitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt ajatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty katusulkuja, oli Varennes kierrettävä.
Se oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean maaston takia.
Vasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että sen yli voi kahlata.
Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.
Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki oli takana.
Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle päin.
Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä, pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.
Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli tultu.
Ellei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.
Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa kohden.
Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät voineet saada mistään kiinnekohtaa.
Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata ratsastajan allensa.
Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin, harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.
Se oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja kuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli täytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.
Hän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun aikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.
Sapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi ratsastaja käyttää hyväkseen.
Niinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun selviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa kohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun tovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä rannalle.
Hän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén poikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten seisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen kamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää päästä tuon voittamattoman kanavan yli.
Markiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän, jonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka kaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli syntynyt puheenparsi: Onnekas kuin Bouillé.
»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että minä olen onnekas!»
»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta, »mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen suinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»
Ja Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä, vailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen pistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli istutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.
Samaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen vankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.
Mutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja näki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén joukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi jatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä peräytymismatkalle.
Hän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle, joutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.
Mutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen edellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot, hoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.