III
Lähtö
Yleisesti tiedetään, kuinka kuningas lähti.
Mutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta. Niiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten ystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan kuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät tehtävät.
Palatkaamme siis herra Saussen taloon.
Olemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi ikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.
Hänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella ajatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän silmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn aikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:
Charnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla ja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot olisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä puutarhamuurin yli;
Ja että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu jonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä voi luvata, pysyä näet puolueettomana.
Billotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt, viikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet siihen huoneeseen.
Näihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani heidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja jossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa, mitä hekin tunsivat.
Billot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta miehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin tapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.
»No», kysyi hän de Romeufilta, »ovatko he päättäneet lähteä?»
Kuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi jokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen salaman voiman.
Mitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin olisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.
»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf. »Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki uuvuksissa.»
»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän majesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat väsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi de Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi, »heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä vapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».
»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin päin.
Mutta Billot kääntyi selin ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.
Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.
Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.
»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»
Rouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.
Se huuto havahdutti molemmat lapset.
Nuori kruununprinssi alkoi itkeä.
»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»
Billot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:
»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»
Kuninkaalle hän sanoi:
»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»
»Ajattakaa vaunut siis esille.»
»Ne ovat jo portin edessä.»
Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden tuloa.
Rahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.
Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.
Kuningas kalpeni.
Herttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.
»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»
»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar nopeasti.
»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.
»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»
Kuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.
»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».
»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».
»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta, jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»
»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat saa hevosiaan».
»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.
»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»
Miehet purskahtivat nauramaan.
»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.
Mutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:
»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän majesteettiensa päästä.»
Herra de Romeuf pysähtyi.
Billot kohautti olkapäitään.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».
Ja hän lähti huoneesta ensimmäisenä.
Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:
»Minua seurataan, eikö niin?»
»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti, että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.
Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua jokaista, joka yrittäisi paeta.
Billotin ei tarvitsisi palata.
Yksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.
»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»
»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa keskustelulle.
Kuningas lähti ensimmäisenä.
Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen pikkujoukon muut jäsenet.
Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.
Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa. Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä rientää nopeasti heidän avukseen.
Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat aatelinen ja petturi, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet ainoaksi johtajakseen.
Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat alas.
Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.
Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.
»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».
»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.
»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»
»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»
Mutta herra de Valory kumarsi.
»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme vähäpätöisille aatelismiehille».
»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»
Siten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon liveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille paikoilleen.
Herttua de Choiseul sulki vaunujen oven.
»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen, että minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»
Mutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen kansan ääni hurisi:
»Pariisiin, Pariisiin!»
Kun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä tietä, jota oli kuljettava, ja komensi:
»Ajomiehet, Clermontin tielle!»
Ajoneuvot nytkähtivät noudattaakseen tätä määräystä.
»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään väkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.
Sitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka ylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle kuningattaren ja madame Elisabethin väliin.
Ajoneuvot jatkoivat matkaansa.
Viisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa askelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.
Kuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli toisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.
Mutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot käsillään.
»Voi, meitä onnettomia!» huudahti hän. »Herttua de Choiseul murhataan!»
Kuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth pidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut kääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä tapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.
Oli tapahtunut seuraavaa:
Herra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat hypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut postikyydillä — oli kateissa.
Herrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis jalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien hevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat heille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän hevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi maljoja kansan kunniaksi.
Tuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul huomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de Floirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan puserrukseen.
Hän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että herra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän miehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä kuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi palvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:
»Toinen hevoseni herra de Romeufille!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen hänen ympärilleen ja huusi:
»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää kuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»
Jokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko seuraa uhkausta.
Herttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen hirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien intohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.
Mutta samalla hetkellä, kun hän kaatui, riensi viisi miestä hänen avukseen.
Ne viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja palvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa hevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.
Siinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata antiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin, kun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.
Kaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä haavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin isketty vaarallisilla aseilla.
Muuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun viikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli siepannut erään hyökkääjän kädestä.
Sauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku haavoitti vain herttuan hevosta.
Ajutantti Foucq älysi silloin huutaa:
»Tänne, rakuunat!»
Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat tien hänen luokseen.
Herra de Romeuf syöksyi nyt esiin.
»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen, ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän, »viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»
Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.
»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.
Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.
Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja viikatteitten kärkien välitse.
Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.
Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul, de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin vartioitaviksi.
Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.
Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi seurata toisia vankikoppiin.
Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.
Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.
Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.
Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.
Vankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.
Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä tovereitaan.
Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.
Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon, missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin ystävänkädet.
Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.