IV
Tuskien tie
Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden kulkien tietä, jota voisimme sanoa tuskien tieksi.
Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa! Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen meille selvittänee.
Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin, pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä — lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla. Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.
Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin, kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen raivopyörteeseen.
Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.
Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan, sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.
Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla. Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi — joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten, viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa, punaista päätänsä.
Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton, yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.
Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.
Hän oli tuntenut Charnyn.
Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle vaaralliselle paikalle haavoittumatta.
Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.
Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi de Bouillén apua.
Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja tunsi Charnyn.
— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa, sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.
Sainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.
Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.
Kuningas määräsi pysähdyttäväksi.
Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.
Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.
Häntä toteltiin.
Kruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:
»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska kerran olen sairas?»
Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui hetkeksi.
Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä, koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:
»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»
Mutta hevoset olivat jo valjaissa.
»Matkaan!» komensi Billot.
»Matkaan!» kertasi väkijoukko.
Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:
»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan ole lasta!»
»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»
»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»
Matkue lähti liikkeelle.
Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin, olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa. Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain yltiöpäisiä kapinoitsijoita.
Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä, veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin Herran jalkojen juureen.
Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.
Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle. Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset, syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja vastaan.
Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa, se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli saappaansa korolla lingonnut maantielle.
Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä, joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan, niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä. He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta, vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä — vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä täiseksi Chamgapneksi — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen, joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa, joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita, he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä! — kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille, joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.
Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia, olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ, pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.
Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän — joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin, hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]
Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen palvelijoihinsa.
Sainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen poikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen, Pyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen kunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus ja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä, tervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi. Väkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja todellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin arvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä uhkaavasti.
Kuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen
Varennesissa, hän arvasi sen merkityksen.
»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar ja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille osoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa, henkenne ei ole täällä turvassa!»
»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni viimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»
Jotkut kuulivat nämä sanat ja murina alkoi yltyä.
»Poistukaa, hyvä herra, poistukaa!» kehoitti kuningas..
Sitten hän kumartui ikkunasta ulos ja sanoi:
»Tehkää tilaa, hyvät ystävät, tehkää tilaa herra de Dampierrelle!»
Lähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat ja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat kauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja kannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään kyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset parahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät nyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat ulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin. Herra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski kannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja nelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti hattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus hallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.
Kajahti laukaus. Vanhus tempasi pistoolinsa ja vastasi laukaukseen.
Silloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä kohden.
Luotien lävistämänä ratsu kaatui.
Oliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään luotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi paikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen askeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä, joka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska, muodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä nähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.
Se oli poloisen de Dampierren pää.
Kuningatar kiljahti ja lyyhistyi vaunujen perälle.
»Kummitukset, ihmissyöjät, murhaajat!» ärjyi Charny.
»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en voi taata henkeänne».
»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle sattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»
»Veljenne oli rikollinen, te ette ole», sanoi Billot.
Charny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.
Parikymmentä pistintä suuntautui häneen.
— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,
»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti
Charnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä…
Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»
— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku
Charnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —
Hänen vaimolleen! Miksi…?
Miksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut Charnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet tehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!