V
Toivonkipinä, joka sammuu heti
Châlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit olivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.
Tämä piha oli täynnä kansalliskaartilaisia ja uteliaita.
Katselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan vaunuista.
Hän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään kruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja viimeisenä rouva de Tourzel.
Kun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti laukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.
Oliko se murhayritys? Oliko se vain vahingonlaukaus?
»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton on päästänyt pyssynsä laukeamaan.»
Sitten hän lisäsi kovemmin:
»Olkaa varuillanne, hyvät herrat. Tapaturma voi helposti sattua.»
Charny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi kuninkaallista perhettä.
Mutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että hän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava saattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin hyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista. Ensimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin ylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella. Vangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.
Palvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny vaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä palvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua omituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja valmiina jokaisen tapahtuman varalta.
Kuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei kiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin lause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli ukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.
Charny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli lähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa Pariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!
Kreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui. Hän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja sitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.
Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa, joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa, koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.
Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä levottomana, ja sanoi:
»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota teidän majesteetillenne kukkia.»
Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin, sitten kuninkaaseen päin.
»Kukkia?» sanoi hän.
»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule tänne».
»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.
»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»
Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä, neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.
»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä kohden käsivartensa.
Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen, jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä, ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat parhaiten yleisen mielialan:
»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»
Kuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.
Sillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:
»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan, niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt, kuullut tai tehnyt.»
»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»
»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien veljienkin!»
Ja hän poistui.
Mutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.
Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän antoi tuskalleen vallan.
»Isidor-rukka!» — mutisi hän.
Ja hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa taskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka oli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt lukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin testamenttia lukisi.
Nuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin sisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki, kuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja ylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada tervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat ohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:
»Astukaa esille!»
Oltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit tosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren murhattavan silmiensä edessä?
Puolen tunnin perästä Charny tuli takaisin.
Kuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan, mutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä vaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.
»No?» kysyi kuningas kumartuen Charnyyn päin.
»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.
Kansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna
Montmédyyn.»
»Oletteko siis päättäneet jotakin?»
»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen lähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä teidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat kuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu vaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa määräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»
»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä huomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan… Mutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin kuin me.»
Kuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo aatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja kuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.
Kun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston, joka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä vankeja.
Mutta tämä vartiosto teki heille kunniaa.
Siitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty kunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.
»Missä olette palvellut, hyvä ystävä?» kysyi hän vahtisotilaalta.
»Ranskan kaartissa, sire», vastasi tämä.
Toivonkipinä, joka sammuu heti
»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas kuivasti.
Ludvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789
Ranskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.
Kuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu makuusuojankin oven eteen.
Tuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen päällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.
Billot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat tulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella heitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.
Mutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin nähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä juhlapäiväksi kotikyläänsä.
Billot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne huolestutti häntä.
Maaseudun rehdit miehet vastasivat hänelle.
»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja panee liput talojemme eteen?»
Tämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän kuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti hakemaan Drouetia.
Sama kuiskaava, vilkas, elehtivä keskustelu uusiintui.
Keskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka oli Drouetin hyvä ystävä.
Postimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia myöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin tiellä.
Päivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin kuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat. He olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun sarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen menevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä juoksujalkaa.
Châlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.
Toistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.
He olivat käyneet saamassa ohjeet Charnylta.
Charny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon oven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.
Miehet lähtivät valmistautumaan.
Kuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä päivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla poistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat laskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen kilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle piittaamatta toveriensa pidättelyistä.
Uskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen viidettäsataa miestä.
Samansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten kansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista ja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan, joka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.
Kuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.
Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.
Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä kuuntelemaan messua.
Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.
Mikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.
Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien päällikköjen poissaolon.
Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.
Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata kotikonnuilleen.
Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat, kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.
Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.
»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle
Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.
Marie-Antoinette loi katseen taivaalle, muttei vastannut mitään.
Tällöin kirkonkellon kumahdus ilmoitti, että kirkon ovi oli avattu.
Samalla hetkellä Charny koputti keveästi ovelle.
»Hyvä on», sanoi kuningas. »Olen valmis, herra kreivi.»
Charny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja. Hän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen näihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.
Vaunut odottelivat portilla.
Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin, joita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin, mutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa, katsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun liepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.
Kolme upseeriamme asettuivat istuimelleen.
Ajuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan hangoittelematta.
Mistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat yhä kateissa.
Charny silmäili ympärilleen tutkivasti ja etsi turhaan Drouetia ja
Billotia.
Saavuttiin kirkon edustalle.
Talonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta hetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka kadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.
Kirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään kuusisataa miestä.
Kuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton alle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit suuren messun.
Charny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja vitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän lähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä, ettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.
»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan heidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»
Messu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin Charny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut salata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa välissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth, tyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian kuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt pakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän Herran huomaan.
Vihdoin pappi kääntyi ja lausui seuraavat pyhät sanat: »Ite, missa est.»
Ja rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi kulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.
Nämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen he vastasivat kuiskaten: »Aamen.»
Sitten he lähtivät kirkon ovelle.
Kaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua, polvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei ääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet rukoilivat.
Kirkon portilla nähtiin kymmenkunta kaartilaista ratsun selässä.
Rojalistinen saattue alkoi saada valtavat mittasuhteet.
Ja silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan, jotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet — yhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät — oli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa vaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.
Charny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen päin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:
»Kas niin, sire!»
Kuningas oli tehnyt päätöksensä.
Hän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät ajoneuvoja:
»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin käskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan pääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään kelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn, hyvät herrat!»
»Montmédyyn!» huusi Charny.
»Montmédyyn!» toistivat Villeroyn komppanian kaartilaiset.
»Montmédyyn!» toisti heidän perässään koko Châlonsin kansalliskaarti.
Ja kansanjoukko kajautti ilmoille huudan. »Eläköön kuningas!»
Vaunut kääntyivät kadunkulmauksessa samalle tielle, jota eilen oli tultu.
Charny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa heitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli seissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi miestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä ilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä laisinkaan.
Mutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja ryhmittyivät jälkijoukoksi.
Ensimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat piikit, heinähangot ja viikatteet.
Heidän perässään arviolta sataviisikymmentä pyssyniekkaa.
Tämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla, huolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa asemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.
Hän sai pian selityksen.
Kaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä saattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka yltyi yltymistään.
Äkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan henkivartijan polvelle..
»Kaikki on hukassa!» sanoi hän.
»Kuinka niin?» kysyi henkivartija.
»Ettekö siis tiedä, mitä kohua tuo on?»
»Se on kuin rummunpärinää… entä sitten?»
»Saatte pian nähdä!» vastasi Charny.
Tällöin tultiin erään aukeaman laitaan.
Kaksi katua aukeni tälle torille: Reimsin tie ja Vitry-le-Françaisin tie.
Kummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen, melkoinen kansalliskaartilais-joukko.
Toisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa kaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.
Toivonkipinä, joka sammuu heti
Kumpaakin joukkoa näytti komentavan ratsain ajava mies.
Toinen näistä miehistä oli Drouet, toinen Billot.
Charnyn tarvitsi vain luoda silmäys suunnalle, mistä nämä joukot tulivat, käsittääkseen kaikki.
Drouetin ja Billotin poissaolo, joka oli tuntunut selittämättömältä, selveni liiankin kirkkaaksi.
He olivat varmaankin saaneet vihiä Châlonsissa puuhatusta
salahankkeesta. He olivat lähteneet, toinen kiirehtimään
Reimsin kansalliskaartin saapumista, toinen noutamaan paikalle
Vitry-le-Françaisin kansalliskaartin.
He olivat toimineet kuin yhteisen sopimuksen mukaan: molemmat saapuivat yhtaikaa.
He komensivat miehensä pysähtymään torille, jonka he sulkivat kauttaaltaan.
Enemmittä mutkitta annettiin määräys, että pyssyt oli pantava ampumakuntoon.
Matkue pysähtyi.
Kuningas kurkisti vaununikkunasta.
Hän näki Charnyn seisovan kalpeana, hampaat lujasti yhteen puristettuina.
»Mitä nyt?» kysyi kuningas.
»Sitä, sire, että vihollisemme ovat saaneet lisävoimaa ja että, kuten näette, pyssyjä panostetaan ja kaartin takana talonpojat seisovat valmiina ampumamaan».
»Mitä te arvelette, herra de Charny?»
»Minä arvelen, sire, että olemme joutuneet kahden tulen väliin! Se ei estä teitä yrittämästä eteenpäin, jos tahdotte, sire. Mutta en tiedä, minne asti teidän majesteettinne pääsee.»
»Hyvä on», sanoi kuningas, »kääntykäämme takaisin!»
»Teidän majesteettinne on siis päättänyt?»
»Herra de Charny, minun takiani on vuotanut kylliksi verta, ja sitä verta minä itken katkerin kyynelin. Minä en tahdo, että pisaraakaan enää vuodatetaan… Kääntykäämme takaisin.»
Nämä sanat kuullessaan molemmat komppanian miehet hypähtivät istuimeltaan vaununoven eteen. Villroyn komppanian kaartilaiset riensivät niinikään paikalle. Nämä rehdit, intomieliset soturit eivät parempaa pyytäneetkään kuin päästä taistelemaan porvariston kanssa, mutta kuningas toisti määräyksensä äskeistä pontevammin.
»Hyvät herrat», sanoi Charny lujalla ja käskevällä äänellä, »kääntykäämme, kuningas tahtoo!»
Ja hän itse tarttui ohjaksiin ja pani raskaat ajoneuvot kääntymään.
Pariisin portilla Châlonsin kansalliskaarti, joka nyt oli tarpeeton, luovutti paikkansa talonpojille, Vitryn ja Reimsin kansalliskaarteille.
»Olenko tehnyt oikein, madame?» sanoi Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.
»Olette, hyvä herra», vastasi tämä. »Mutta minusta tuntuu, että herra de Charny totteli teitä kovin nopeasti…»
Ja hän vaipui synkkiin mietteihin, jotka eivät oikein sopineet siihen hirveään tilanteeseen, missä kuninkaallinen perhe tällöin oli.