VI
Uudet vartijat
Alakuloisesti vierivät kuninkaallisten ajoneuvot Pariisin tiellä. Niitä vartioi kaksi synkännäköistä miestä, jotka juurikään olivat kääntäneet ne toiselle suunnalle. Epernayn ja Dormansin välillä Charny, pitkänä miehenä ja korkealla istuessaan, näki toisten vaunujen neljän postihevosen vetäminä kiitävän Pariisin suunnalta heitä vastaan.
Charny arvasi heti, että noiden vaunujen mukana tuli jokin vakava uutinen tai että niissä matkusti joku huomattava henkilö.
Ja kun vaunut ehtivät saattojoukon etuvartion kohdalle ja kun oli vaihdettu pari kolme sanaa, aukenivat etuvartion rivit ja miehet kohottivat aseensa kunnia-asentoon.
Kuninkaan berliniläis-vaunut pysähtyivät ja silloin kuultiin voimakkaita huutoja.
Kaikki äänet toistivat yhteisenä kuorona: »Eläköön kansalliskokous!»
Pariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat kuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.
Vaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta korkeille vangeille.
Kolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi
Ludvig XVI:n korvaan:
»Herra de Latour-Maubourg, Lafayetten kirottu sielu.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:
»Tämä ei ennusta meille hyvää.»
Iäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta kuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:
»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg, jotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan ja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti tuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»
Kuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa ylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti Maria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.
Herra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei kestänyt tuota katsetta.
»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa» sanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».
»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on kuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».
Ja muitta mutkitta hän astui vaunuihin.
Perällä istuivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth.
Pétion silmäili heitä vuoron perään jokaista.
Sitten hän sanoi madame Elisabethille.
»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on oikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua etupenkille.»
»Oh, jopa jotakin!» mutisi kuningatar.
»Hyvä herra», aloitti kuningas.
»Niin se nyt on… Nouskaa siis, madame, ja luovuttakaa minulle paikkanne.»
Madame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja kälyään alistumaan.
Sillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja mennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen varmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta puhutellessaan.
Barnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut jo seitsemän henkeä.
»No, Barnave», sanoi Pétion, »ettekö tulekaan?»
»Mutta minne minä sijoitun?» kysyi Barnave hieman hämillään.
»Haluatteko minun paikkani, hyvä herra?» kysyi kuningatar terävästi.
»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää etupenkin paikka».
Madame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja kuningatar otti kruununprinssin polvilleen.
Siten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui istumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.
»Ja nyt matkaan!» sanoi Pétion kysymättä kuninkaan suostumusta.
Ja vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön' kansalliskokous!»
Barnaven ja Pétionin mukana rahvas oli noussut kuninkaan vaunuihin.
Se oli tehnyt aloitteet jo heinäkuun 15 ja lokakuun 5 ja 6 päivinä.
Vaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi Pétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön kaikelle, silmäilivät toisiaan.
Sallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat astuneet näyttämölle.
Jérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä vuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen valtiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja puhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana ja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän oli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja Lafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet raatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi Pétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia Ranskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.
Pierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli niittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta vastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat sammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla oli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä on keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet Barnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet hänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet kuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet — nuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine sinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä äänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä, aina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on pukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän oli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.
Hän kuului perustuslaillista kuninkuutta kannattavaan puolueeseen.
Juuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi kuningas:
»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole koskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»
Barnave pysähtyi puoli-istuvaan asentoon ja silmäili kuningasta.
»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat pelastavat Ranskan.»
Ja hän istuutui.
Silloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin porvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta valtaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.
Molemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin kaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia, vaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.
Mistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä katse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?
Me sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen kuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka kohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten tapausten iso punnus.
Barnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja perillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan seuraaja ja perillinen.
Mutta puuttui muuan seikka.
Kaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli nauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren ystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja kuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut moneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli lähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen aikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus, vaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.
Barnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa. Siitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä, jotka lähetettiin kuningasta noutamaan.
Hänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että ellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki valta tehdä itsensä vihatuksi.
Tämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei arvannut.
Hän arvasi lisäksi, mitä Barnave paraikaa hautoi mielessään.
Viisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli istunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt silmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa kolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä tylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.
Barnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä hän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että kreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.
Barnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren miehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.
Sen kaiken kuningatar arvasi.
Ja kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän tunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata iskeä ja iskeä paikalle.
»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen johtaja sanoi?»
»Sanoi mistä, madame?» kysyi kuningas.
»Kreivi de Charnysta.»
Barnave hätkähti.
Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.
»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin hengestä?»
»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»
Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.
»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme. Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää häneltä jatkuvaa palvelusta.»
Barnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.
»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen, minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»
»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».
Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi, kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän häpesi.
Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan. Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai katumusta.
Mutta miksei viattomuutta?
»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän vaunujemme oven eteen.»
»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».
Ei enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.
Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?
Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut enempää.
Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea huomaavinansakaan.
Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota, suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.
Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa — hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies, joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:
»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»
Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin, jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.
Vihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.
Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi Barnavelle:
»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»
Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän kiljahti:
»Voi, teitä kurjia!»
Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.
»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»
Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta, hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli pelastettu.
Hän nousi ja sanoi:
»Nuori mies, olette tehnyt kauniisti minut pelastaessanne.
Vanhus rukoilee puolestanne.»
Hän teki ristinmerkin ja poistui.
Kansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen lumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.
Sitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui mutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata, että hän oli pelastanut ihmishengen.
»Hyvä herra», sanoi kuningatar, »minä kiitän teitä».
Nämä pari kolme sanaa panivat Barnaven koko ruumiin värisemään.
Sinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta Marie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan niin kiehtova kuin nyt.
Hän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla puolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka ikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä polvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt ihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella tukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa, joka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli kuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu, hänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen komea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva, ennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle liikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi pystynyt.
Hän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis heittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta silloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.
Lapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä lienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti korvasta.
Kuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi käsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun Barnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota neljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan nuoren kansanedustajan polville.
Marie-Antoinette halusi ottaa hänet omille polvilleen.
»Ei», sanoi kruununprinssi, »minun on hyvä tässä».
Ja kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti kätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin kuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista lumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.
Barnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta: hän oli ylpeä ja onnellinen.
Lapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen vyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.
Nämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli kaiverrettu jokin vaalilause.
Kruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi seuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»
»Mitä se merkitsee, hyvä herra?» kysyi hän.
Barnave empi vastata.
»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat vannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»
»Pétion!» huudahti Barnave.
»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä sinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».
Barnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen mielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.
Mutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti huulensa tälle kädelle.
Kuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut hänen silmäripsiinsä.
Ja vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän teatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät kohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.
Tultiin Dormansiin.