VII
Charnyn suru
Siellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista perhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.
Oliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi loukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin täynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta, joihin he saisivat majoittua?
Vaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle kuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli silmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.
Käsittämättä tämän kehoituksen syytä oli kreivi rientänyt tottelemaan.
Pétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen majoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan lähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet olivat kunnossa.
Barnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä tarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että kuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de Noaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.
Hän siis odotti.
Kuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien henkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin. Charny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt syrjemmälle.
Sitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen vastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että hänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.
»Ei, minä haluan jäädä ystäväni Barnaven seuraan.»
Marie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti suloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen kruununprinssiä sylissään.
Rouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata kuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka häntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten kotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.
Kuningatar nousi likaisia ja ahtaita portaita miehensä käsivarteen nojaten.
Ensimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun oli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:
»Ylemmäs, ylemmäs!»
Tämä kehoitus sai kuningattaren jatkamaan matkaa.
Häpeän hiki helmeili Barnaven otsalla.
»Mitä, ylemmäs?» kysyi hän.
»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen kansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».
Barnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen ensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen toiseen.
Mutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren ensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka Pétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski kuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen kerrokseen.
»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo poistua!»
»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti silmäilyt huoneistoa.
Tähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.
Kuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa. Madame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva de Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli ovi porraskäytävään.
Kuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.
Mutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.
Hän aukaisi oven ja pyysi tuolin.
Herrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten yläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi ruokasalista tuolin.
Ludvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de Maldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan vuoteen.
»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä, »aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»
»Aion tietenkin, hyvä herra», vastasi kuningas.
Sitten hän lisäsi:
»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani kurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä onnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä kaksi tuolia omakseen!»
Ja hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa
Templen pitkille kärsimyksille.
Hetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että illallinen oli katettu.
Kuningas meni alas ja näki pöydän katetun kuudelle hengelle.
»Miksi nämä kuusi lautasta?» kysyi hän.
»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle, yksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi hänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».
»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra
Latour-Maubourgille?» uteli kuningas.
»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne pois».
»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»
»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»
Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän kuin vakava, juhlallinen hahmo.
Kuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:
»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»
»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».
Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.
Palvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.
»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla rauhassa, mikäli mahdollista».
Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin säppiin hänen perässään.
Kuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.
Molemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.
Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä kuningattaren orja.
Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.
Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä, aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään, että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen kerroksen huoneet.
Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:
»Missä on minun ystäväni Barnave?»
Kuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.
Barnave ei ollut salongissa.
Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten toisessakin kerroksessa.
Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.
Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean naisvangin huoneeseen.
Barnave oli kaiken tämän järjestänyt.
Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt kaikesta huolen.
Hienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.
Samoin oli menetellyt Charny.
Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?
Siinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin kuningatar.
Ja kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.
Mutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?
Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.
Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan hetken.
Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut, vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään omaa tuskaansa.
Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin vanhin veli.
Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.
Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä muistoista.
Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä, ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.
Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan, näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen, ei ollut vaistonnut mitään.
Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää ja läpäisemätöntä kuin se.
Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut poikansa.
Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.
Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi, käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen, kylmään todellisuuteen!
Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut itkeä Georgesin ruumiin ääressä.
Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä kuiluja täynnä olevan asian puolesta.
Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.
Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.
Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.
Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän, valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.
Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.
Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen, jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit, hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.
Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien, äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.
Sen oli kirjoittanut Catherine-rukka.
Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.
Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt, ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön hairahduksen.
Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja, samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.
Äkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.
Käsiala oli Andréen.
Kirje oli osoitettu hänelle.
Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa näkyi Isidorin vaakuna.
Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi käsiksi itse kirjeeseen.
Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli seuraavat rivit:
»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny. Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.
Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:
Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.
Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.
Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.
Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään.
Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.
ISIDOR DE CHARNY.»
Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen. Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut ehdot.
Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:
»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen häntä sallimaan minun lukea sen…»
Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:
»Ei, minä en lue sitä!»
Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.
Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui kreivi de Charnyta.
»Tässä olen», vastasi kreivi.
Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja poistui nopeasti.
Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.
Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää kuin kreivi Olivier de Charnykaan.
Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä, kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä, jota hän paineli sydäntänsä vasten.