VIII
Barnave kunnostautuu
Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen, ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.
Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.
Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka, kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.
Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme hyvätyö, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea katseella.
Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle, kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti hänen sydäntään.
Hän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.
Kuningatar huoahti raskaasti.
Barnave kuuli sen.
Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies pysähtyi vaunujen astinlaudalle.
»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi teille väljempää… Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»
Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous evättäisiin.
Se evättiin.
»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».
Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren kansanedustajan ja sanoi:
»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en tahdo!»
Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen polvilleen.
Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli häntä molemmille poskille.
Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle. Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.
»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»
Kuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.
Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina, että lapsi pelästyneenä parahti.
Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.
Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan kilometriä tunnissa.
Château-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.
Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut, että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren olinpaikaksi.
Tarjous oli hyväksytty.
Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.
Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista, kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.
Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut suojiinsa.
»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu, siellä kuningatar on valtiatar!»
Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat kahdenkesken.
Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta ystäväänsä ja sanoi:
»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat kuningasta tälle matkalle.]
Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava. Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä madame Elisabeth lopulta suostui.
Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.
Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.
Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi, että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti, että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle, sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.
Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä vasten antautui viettinsä valtaan.
Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman tekijä oli siinä palatsissa kuollut.
Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen vastaan.
Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä, tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat kuningaskuntien tuhoa.
Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.
Vain Barnave oli saapuvilla.
Kuningatar hymyili.
»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin, pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada- me kuolee! Madame on kuollut!'»
Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.
Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo huolestutti häntä.
Barnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.
»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.
»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.
»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja keskustelee nyt hänen kanssansa».
Kuningatar näytti tyytyväisiltä.
Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista ajatuksistaan, hän sanoi:
»Tulkaa.»
Ja hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.
Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.
Suuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei läähättäen.
Sattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.
Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: Madame
Henriette.
Hän säpsähti.
Tämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.
»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.
»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva… madame Henriette…»
Barnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.
»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa…»
Hetken emmittyään hän jatkoi:
»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»
»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.
»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»
»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.
»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.
»Koettakaa siis.»
»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja. Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen, minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti. Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja…'»
Barnave vaikeni.
»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.
»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian lopun…»
»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle, olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan. Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin? Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa! Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta hänen nimensä ei ole Harrison, vaan… Legendre, luullakseni meilläkin on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan… ah, hänen nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen nimeään… ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme, talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»
»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»
»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja, te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä odotan neuvoja.'»
»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin elävät!»
»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»
»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain yksi neuvo!»
»Mikä se on?»
»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»
»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»
»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!
Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi teitä.»
»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»
»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne, kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas, minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään, minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille… uhrautumaan…»
»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella teitä, noudattaa neuvojanne!»
»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.
»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.
»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.
Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.
Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän majesteettejaan ruokapöydässä.
Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.
Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:
»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.
Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»
Kaikki kolme upseeria kumarsivat.
Ateria aloitettiin totuttuun tapaan.
Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.
Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.
Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki, joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei löydetä mistään».
Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.
Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat, niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.
Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman äidin silmät.
Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi
Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.
Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen, mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren viittauksia.
Silloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
»Herra kreivi de Charny!»
Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen kuningattaren luo.
Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen viinirypäleitä.
»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta, ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen ja toin tänne.»
Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:
»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»
Charny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.
»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi…
»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».
»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän majesteettinne suo minun istua?»
»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.
Barnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.
Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa paisteessa, hän tuumi itsekseen:
— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita parempi.
Sitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:
— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?