IX
Golgata
Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.
Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat läsnä.
Kun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:
»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»
»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään suosionosoituksen?»
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä, meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää kuningattaren ja minun voimani.»
»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai evätä ne ehdotukset».
»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»
»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».
Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä, mitä hän piti velvollisuutenaan.
Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.
»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»
Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden huulilla.
»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»
»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää teidät pakenemaan kunkin taholleen.»
Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»
»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä. Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne, siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme… Kas niin, herra de Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»
Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.
Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan pidättää kyyneliään.
Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.
Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne ovat kuolleet ja molemmat veljenne…»
Kuningatar ei voinut jatkaa.
»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»
Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet, oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle, sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui nojatuoliin.
Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.
Kuningatar ponnistautui tyyneksi.
Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.
Mutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:
»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»
Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de Valory.
Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.
Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan — että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.
Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta, mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.
Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi. Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.
Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella, mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.
Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.
Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?
Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue muuttui entistäkin uhkaavammaksi.
Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki tien ja pani pistimet tanaan.
Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki. Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.
Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä käymäjalkaa.
Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa, vaan tulta.
Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.
Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana, eräät kapusivat hevosten selkään.
Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu pariinkymmeneen kertaan.
Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat, he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui hälinään, meluun ja huutoihin.
Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin neljätuhatta.
Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.
Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.
Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven, jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.
Pari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen tukehtuvansa.
Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan.
Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle, sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta onneksi siihen ei suostuttu.
Saavuttiin la Villetten esikaupunkiin.
Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.
Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat, eivät voineet liikahtaakaan.
Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.
Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin naulattu seuraava julistus:
Joka tervehtii kuningasta, suomitaan;
joka häntä solvaa, hirtetään.
Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu salamurhien runsaudesta.
Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi
Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.
Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä, vaikka se tie olisikin vaarallisin.
Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli saanut hänet ne nostamaan.
Tulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.
Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.
Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella katukivityksellä kolisivat hirveästi.
Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.
Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän. Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan tulliportin kautta.
Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;
toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;
kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.
Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.
Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan, kaikilla hattu päässä.
Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.
Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun, seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!
Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka saattoivat kuninkuuden hautaan.
Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»
Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.
Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi huutaa: »Eläköön kansa!»
Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.
Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu tästä veljeydestä.
Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi krenatööri.
Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen kulkutapaan.
Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti johtavan koko matkuetta.
Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä muistopatsaan silmät oli peitetty.
»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.
»En tiedä, sire», vastasi tämä.
»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista kuninkuuden sokeutta».
Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun, väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä valtameren pinnalle.
Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.
»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.
»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat poloiset lapseni!»
Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:
»Me tukehdumme!»
»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»
Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.
Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.
Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu päähänsä, huudahti hän:
»Tuotakoon se minulle!»
Ja hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.
Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista perhettä.
Heidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.
Lafayette lähestyi vaunuja.
»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet, »pelastakaa henkivartijat!»
Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara oli uhkaava..
Sillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven runollisuutta.
Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.
»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.
»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.
Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja rouva Campanin sisar astui eteenpäin.
»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut. Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton, voinko minä hylätä hänet?»
»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»
Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat, ja naiset pääsivät palatsiin.
Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin, joka oli sille pelastuksen rantama.
Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten juurelle.
»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»
»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.
Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.
»En ketään», vastasi hän.
Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat — emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi mestauslavalle.
Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.
Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin, jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.
Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon, miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.
Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon synkän näyn todetessaan.
Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut, tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi, että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle. Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina, taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään, huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen, joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.
»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä käsillään.
»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut…!»
Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi riemukulussa Drouetia ja Billotia.