X
Kalkki
Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan
Tuileries-palatsissa.
Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa, seisoivat hänen vieressään.
Hänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.
Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de
Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.
Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi, puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.
Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten rauhoittunut ja nukkui nyt.
Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.
Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli häntä kyynelten välistä.
Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»
Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?
Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.
Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?
Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.
Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.
Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan huoneeseensa.
Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.
Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.
Hän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.
Barnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.
Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta ihmeissään.
»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.
Rouva Campan kummasteli yhä enemmän.
»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa, madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.
»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».
»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille. Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata, on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt. Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto… Menkää tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn…»
Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de
Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.
Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.
Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi ajaksi kun hän kylpi.
Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä Pariisin vallankumoukset:
»Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.
Rauhoittukoot! Meidän entisemme oli viime lauantai-iltana huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa: hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen loputtua, leikki poikansa kanssa.
Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita. Hän näytti perin tarkoin, että hänen matkakenkänsä olivat rikki. Hän kohteli ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen erikoisvartijoikseen. Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki.»
* * * * *
Katsokaa kummitusta, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan
eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!
Katsokaa nautiskelijaa, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää
vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?
Katsokaa tuhlaria, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen
matkakenkänsä ovat kuluneet rei'ille.
Katsokaa irstailijaa, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana, että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi jätettiin auki, pyysi vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!
Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!
Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.
Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania aristokraatiksi, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni kylpyhuoneeseen.
Uutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.
Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin pääsisivät palatsiin.
Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.
Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan, mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet, kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.
Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.
Hän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:
»Iskekää!»
Vain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan käden.
Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.
Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden huusi:
»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»
Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan kuningatarta karautti sitä miestä kohden.
Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat, toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna, haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään, tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:
»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.
Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.
Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»
Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»
Näin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:
»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen, johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden käsistä.»
Malden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.
Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:
»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»
Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.
Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet todella palatsiin saakka.
Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen… Barnave kutsui häntä avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.
Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja hyökkääjille.
Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät
Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.
Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan, joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään, mutta vain lievästi haavoittuneina.
Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen palatsiin.
Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:
»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa luokse.»
Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli pannut hänet kalpenemaan.
Hän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:
»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti tietää, kuinka kreivin on käynyt!»
»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.
»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.
»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».
»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti. Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi heitä kiirehtimään pukeutumista.
Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen musliinikankaisen aamunutun.
Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen aamunuttunsa.