XIV
Ensimmäiset tasavaltalaiset
Helmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin varaedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen leivättömän työläisen asiaa.
Hän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin hirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja Ranskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata sille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.
Kuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon olemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.
Kaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet kuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin, mutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun kuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle tehtäisiin.
Jokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn aikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä sellaisessa myrskyssä!
Kesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet olivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre, se ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen teurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.
Julistuksen mottona olivat seuraavat säkeet:
Jos joku petturina kuningasta itselleen kaipaa, vailla valtiasta, hänellä olkoon kova kuolon uhka ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.
Säkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki se avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien ajatuksen, joiden julistusta ne koristivat.
Tässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet surmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja perustuslain kimppuun.
Marat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä verukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa, ehdotti diktaattoria.
»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen, joku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen alusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa, uskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä, muutoin vallankumouksen asia on hukassa!»
Mikä merkitsi: »Valitkaa Marat.»
Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta. Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten muodossa. Kuunnelkaamme häntä:
»Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!' Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se ei ole sitä voimakkaampi.»
Ja heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:
»Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30 päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi, kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin juhlasalin edustalla.»
Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791 osoititte hyvän esikuvan.
Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen: Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia.
Omatunto on sentään jotakin se!
Rautasuu on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea, nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin askelen päässä kordelieri-kerhosta.
Hän kirjoitti:
»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana kuningas. Ei enää kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria, ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja, jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun, bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.
Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta. Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta. Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»
Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja lausui:
»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu. Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»
On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin, ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.
Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.
»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan, sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»
Kuten huomaamme, ei sanaa tasavalta lausunut kukaan muu kuin Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti jakobiineja.
Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole tasavaltalainen enkä monarkisti.»
Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea sanoa, mitä hän oli.
Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.
Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:
»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»
Tasavallan tunne siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain harvojen suusta.
Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.
Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.
Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.» Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.
Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki, hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.
Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli saanut tuollaisen neronväläyksen.
Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.
»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän makuuhuoneensa oveen nojaten.»
Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.
Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.
»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä koolla!»
»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».
»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.
»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.
»Miksi ah?» kysyi Lafayette.
»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»
»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut vakuutettu, »te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan paluuta?»
»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.
»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».
Ja hän kirjoitti seuraavan määräyksen:
Isänmaan viholliset ovat ryöstäneet kuninkaan ja senvuokst
kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»
Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen loppu pyöri juuri siinä.
Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli paennut.
Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei tapaisi häntä.
Valitettavasti oli oikealla tiellä Billot.
Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.
Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:
»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»
Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia. Heikko etsi voimakkaan tukea.
Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.
Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta kannalta.
»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen mukaan».
Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän kirjoitti Isänmaanystävään.
»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi minäkin rupean», sanoi hän.
»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.
»Sen nimeksi tulee Tasavaltalainen.»
Robespierren hymy oli kuin irvistystä.
»Tasavaltalainen?» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän, mitä tasavalta on.»
He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.
Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin murhaajalaumaksi.
Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle, antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten, syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan alttarille.
Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä vain Davidin taulua Valanteko pallohuoneessa.
Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille. Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.
Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä
Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.
Miksi kaikki vihasivat Lafayettea?
Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri, kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.
Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:
»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»
Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa. Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin, kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka, mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se odotti Dantonia.
Mutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.
Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.
Miksi?
Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla lahjottavaksi.
Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty, mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.
Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli myynyt ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen, ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen hinnan.
Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:
Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja
Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.
Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.
Joku toinen olisi kavahtanut.
Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta 1830.
Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä, joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen kaulaansa tämän uuden kiven.
Hän astui puhujalavalle.
Hänen puheensa ei ollut pitkä.
»Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.
Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,
ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»
Petturi ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä vastannut syytökseen.
Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:
Sitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.
Sitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.
Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.
Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa voittoa.
Päivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:
Jakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.
Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.