XV
Tuïleriein keskikerros
Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.
Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.
Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei sammumaisillaan.
Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.
Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.
Ketä hän odotti? Barnavea.
Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä, jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!
Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.
Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä, että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?
Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta, vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja kostaa.
Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja he pelkkää uhrautuvaisuutta.
Voi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!
Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen nimityksenään madame Déficit, madame Veto, joka nimittää häntä Itävallattareksi, kuten sittemmin leski Capetiksi.
Ja jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!
Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan kostoksi.
Tilanne oli tosiaankin jännittävä.
Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty, kuningas ei ollut paennut.
Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon, että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi Tasavaltalainen.
Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri. Julistuksen allekirjoituksena on nimi Duchâtelet.
Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle! Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen, ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.
Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 Tasavaltalaisen ohjelman, sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:
»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen. Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole tyhjää olematonta?»
Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui. Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät vangittaisiin.
»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».
Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma, että se taputtaisi.
Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat virkatoverinsa erehdyksen.
»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»
Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.
Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.
Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.
Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen puree.
Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.
Mutta Orleansin herttua on jäänyt.
Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä eteenpäin. Se mies on Laclos, Vaarallisten suhteitten tekijä.
Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.
Miksei turvauduta siihen säädökseen?
Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.
Mutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan kuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3 päivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin vartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten, että sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen ja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä tiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole orleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin heidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan sijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä. Ellei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki isäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan sijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan protektori, tulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi moderaattori.
Ja kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan — taistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole muuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat kokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella tavalla pelottava kuin kansalliskokous.
Heinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion esittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa valtiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.
Hänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten kuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.
»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla Ludvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman liittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille kaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»
Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?
»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »viraltapanon tapahduttua, minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».
Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:
»Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»
Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti käsiteltäväksi.
Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.
Kansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.
Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.
Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.
Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.
Heinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka oli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota meidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.
Rojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta varten oli haettu esille puukkoritarit.
Erään edustajan ehdotuksesta Tuileriein portit suljettiin.
Ah, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi kuin heinäkuun 15 päivän iltana!
Eikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs viiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.
Tässä lausunnossa sanottiin:
»Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan loukkaamattomuus on siihen merkitty.»
Komiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja luovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn, rouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole nerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.
Kysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin kansalliskokouksessa.
Koska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle kannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi olla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.
Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.
Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.
»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»
»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin», lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».
Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille, etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat kansalliskokouksessa.
He tyytyivät lähtemään kokouksesta.
Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu naulankantaan sanoessaan:
»Joka paikkansa jättää, se häviää.»
Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia vastaan.
Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin vastaan voimakkain suosionosoituksin.
Samaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin esikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja naisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin minimien seuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla omalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.
Tämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin henki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon Danton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli kynää ja sommitteli tätä vastalausetta.
Tämä nuori mies oli Jean Lambert Tallien.
Vastalauseen allekirjoituksena oli pelottava sana: KANSA.
Heinäkuun 14 päivänä kysymys tuli esille kansalliskokouksessa.
Sillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta niinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla, kuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea Tuileriein puutarhaa.
Johdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta huvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.
Ja täytyy sanoa, että yleisö oli huonolla tuulella.
Niin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten oli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän ehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien harteille.
Hän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa puhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt suosion merkkiä.
Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.
Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.
Hän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.
Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä, lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa asemassaan oli täytynyt totella.
Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan ja hoviväen näennäinen puolustelu.
Silloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.
Puheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.
Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.
»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on palautettava entiseen valta-asemaansa?»
Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä konservatiivista puoluetta.
Desmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan kansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.
»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja tämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja säilyttämään sen lakkautustilan, kunnes perustuslaki valmistuu».
Kuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin siis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis. Kun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea kuninkaallista valtaansa.
»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan ei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään selitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:
Ensiksi: Lakkautustila on voimassa, kunnes kuningas hyväksyy
perustuslain
toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet
menettäneeksi kruununsa.»
»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan hyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»
Grégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: Vakuuttaa valallaan ja hyväksyy kaikki, mitä haluatte.
Kuninkaat vannovat kerkeämmin kuin hyväksyvät.
Kansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin lakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:
»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida tuomita.»
Hämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu äänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.
Minimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin innoittamaa, Tallienin sepittämää ja kansan allekirjoittamaa julistusta.
Kansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.
Se kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.
Silloin Barnave nousi.
»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa, mitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa itseenne… Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon kansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»
Lukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa, pohtikaa lausetta: Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä! Ne sanat lausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy niihin sanoihin.
Nyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa kansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä kuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä kaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä vaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista mielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu, selviytyisi sijoittamalla siihen merkkinsä!
Mitä merkitsivät sanat: sijoittaa lain merkki?
Julistaa sotalaki ja istuttaa punainen lippu.
Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette, joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista, joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.
Kiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.
Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli päättänyt turvautua siihen keinoon.
Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia. Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta, Sallesin ja Barnaven pitämää.
Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se äänesti kaikessa rauhassa.
Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta, mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu, poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui taisteluun kansaa vastaan.
Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin Mars-kentälle.
Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai lakkoa valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle, koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun 14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.
Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten kansalliskokoukselle.
Rahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti:
1. Seuraavat suojelevat toimenpiteet:
»Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun tai ei puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on syytteenalainen rikoksista, jotka hän tekee luopumisensa jälkeen.»
2. Seuraavat rankaisevat toimenpiteet:
»Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»
Juuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut valmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt esittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin vartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat sinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana oli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä oli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin, Baillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen vyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun kuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja piikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet tuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti Lafayettea miehenään.
Kansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti, ettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos oli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia ja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio kasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja Baillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät kansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät heitä vastaan Feuillanttien kujalle.
Se tapahtui liian myöhään, äänestys oli jo suoritettu!
Kansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan hyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan edustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta niellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät lähettäneet.
Kansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä on pannut kansan käsiin.
Kansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan teattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi vuonna 1830, Pariisissa musta lippu.
Oopperassa oli varusväki, se vastusteli.
Neljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei parempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan. Kaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.
Tähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta sitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka ei ollut niin pimeä kuin ne.
Barnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.
Kaikki muuten tunsivat jonkun suuren tapahtuman lähestyvän.
Kuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa huoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja voidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan huoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren hoidettavaksi.
Vihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten ääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten ilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin luutnantin puku.
Tulija oli Barnave.
Kuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein jumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään ympärilleen, pujahti sisälle.
Ovi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan loksahdus pieliraudassaan.