XVI
Heinäkuun 15 päivä
Molempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten tunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa, Barnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.
Kuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa, valoa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi, että se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto kehoitti häntä pakenemaan pimeää.
Toiseen huoneeseen tultuaan hän heittäytyi nojatuoliin istumaan.
Barnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän kahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.
Hän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘ aikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.
Huone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin parvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren kanssa.
Hänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen sykinnän.
»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen, »olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».
Barnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka lausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta syyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli heittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.
Sydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos heittäytyy polvilleen naisen eteen.
»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän majesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani myöhästynyt».
»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä tiedän, että te olette monarkian ystävä».
»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri siitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»
»Sitä en epäilekään, herra Barnave… Ette siis voinut tulla aikaisemmin?»
»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian valoisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä palatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»
»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä nimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»
»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan hän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään Feuillant-pengermän portin taakse… En uskaltanut edes katsahtaa ikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»
»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä ylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin nimen. »Näyttelijäkö?»
»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi! Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat, miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina; näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi, joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa… Saint-Prix korjasi, minkä Marat oli pilannut.»
»Kuinka niin?»
»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin! Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että minulla oli kunnia päästä puheillenne…»
»Oh, herra Barnave!»
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä…»
Barnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla on teille kerrottavana?»
»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein… Te siis arvelette voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»
»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani. Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit… Ja te olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»
»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix…?»
»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin Tuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä keskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän majesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne… mutta hän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun. Minä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»
»Ja te tapasitte herra Saint-Prixin vartiopaikallaan?»
»Kyllä, madame… Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän hankki paikan kersantiltaan… Kuten huomaatte», lisäsi Barnave hymyillen, »lahjominen on helppoa».
»Marat… Saint-Prix… kaksi teatterilippua…» toisti kuningatar luoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku tapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.
»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka, madame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat sanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»
Kuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili sitä surullisena.
»Se se on saanut hiukseni harmaantumaan!» sanoi hän.
Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.
»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton kansalliskokouksessa».
»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»
»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään
Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä haluatte?»
Barnave ravisti alakuloisesti päätänsä.
»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut jakobiineihin».
»Orleansista, eikö niin?»
»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»
»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä äänestyksellä?»
»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla, täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa: 'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä rikoksista.'»
»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään, puolustaa hän sitä».
»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä iltana jakobiinien kokouksessa?»
»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa Vaarallisten suhteitten kirjoittaja?»
»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»
»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»
»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»
»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»
»Se synnytti keskustelun… Danton kannatti sitä.»
»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme… Olen kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako, mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»
»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»
»Entä onko herra de Robespierre puhunut?… Hänen vaikutusvaltansa kuuluu kasvavan päivä päivältä.»
»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun jakobiini-kerhoille.»
»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on sellainen vaikutusvalta.»
»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa, kunnianhimoista päämäärää kukaties.»
»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se onkin… Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»
»Hän ei halua olla rikas.»
»Ministeriksi siis?»
»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»
Kuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.
»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»
»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän pidä itseään kuninkaan alamaisena.»
»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar kauhistuneena.
»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»
»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen maaseutu-asianajaja…!»
Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen maaseutu-asianajaja.
Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.
»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.
»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä näin kohtalokkaina!… Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin kannattamaa ehdotusta.»
»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle, allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»
»Kuka sepittää sen anomuksen?»
»Danton, Laclos ja Brissot.»
»Kolme vihamiestä?»
»Niin, madame.»
»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»
»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin kaikki kaiken hyväksi.»
»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»
»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita, madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella on… Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»
»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä. Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»
»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger on saanut nimensä.»
»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»
»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin valtuusto.»
»Lafayette, Lafayette… luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»
»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»
»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta Lafayette…»
»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»
»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena menneisyyttä, »niin Versailles… No niin, palatkaamme siihen uuteen kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta sille tulee?»
»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre, Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa, räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa.»
»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous aikoo tehdä?»
»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään ja hän käy.»
Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului vahtimiehen yskäisy.
»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä. Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän majesteetillenne.»
»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun takiani.»
»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki, häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».
»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan! Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa, jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on teidän.»
Barnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.
»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.
Barnave näytti laskevan.
»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen… sunnuntaina, illalla, madame, koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»
Ja hän poistui.
Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave kuningattarelle.
Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin taholla oli kuultu synkkiä uutisia.
Kuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.
Sanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.
Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada
Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.
»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi. Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»
Hän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.