XVII
Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen
Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat heinäkuun 15 päivänä 1791.
Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.
Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.
Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille
Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.
Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi, päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.
Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin, mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.
Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin luokse?
Selostamme, sen muutamin sanoin.
Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.
Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.
Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia. Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi! jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.
Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään anomusta, niinkuin halusivat.
Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.
Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski kynän kädestään ja sanoi:
»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono kirja, kuten hovissa sanotaan, Vaarallisten suhteitten jatko, olisi se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»
Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä, että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.
Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.
Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:
1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;
2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei hän ole silloin kuningas;
3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.
»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.
Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri lisäämään:
»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin… jotakin, mikä liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme polttaneet siltoja takanaan.»
»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»
»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.
Minä lisäisin… tuumikaamme…»
Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä tulla esille.
»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin'.»
Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten, lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!
Nämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?
Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.
Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain yhtä keinoa.
Se ainoa keino oli sijaishallitus.
Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?
Orleansin herttuaa.
Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä sijaishallitsijan!
Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat, ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin kaltaisten kykyjen kanssa!
Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä, joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan lisäsi tuon lauseen sanoen:
»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on hyvä, herra de Laclos!»
Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen sanellut.
Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja
Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.
Sali oli tyhjä tai melkein tyhjä.
Kaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.
Barnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!
Pétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.
Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä, jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen Perustuslain ystävien seura.
Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut toimimasta, epäröinnin lamauttamana.
Ketä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko uusia?
Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta, ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.
Oli siis torjuttava uhkaava myrsky.
Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle, missä vielä uskottiin olevan luottoa.
Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty, kansan piti allekirjoittaa anomus – Danton poikkesi Rolandin luokse, selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.
Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa jäljentää.
Danton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.
Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely. Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden 1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.
Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.
Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli lisännyt anomukseen.
Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.
»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»
»Kuinka niin?» kysyi lukija.
»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen toisen ykkösen paikalle… te teette toisen kuninkuuden, emmekä me halua enää kuningasta.»
»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten valtava enemmistö.
Omituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!
»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»
»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»
»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»
»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»
Oli ryhdyttävä äänestämään.
»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».
Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut vastaehdotuksesta äänestää.
»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»
Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.
Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.
»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin minä hankin sen!»
Camille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.
Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.
Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.
Kansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.
Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut, häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa, tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina kesäkuun 26 päivästä lähtien.
Aikaa ei ollut tuhlattavana.
Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti seuraa van päätösehdotuksen:
»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt.»
Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.
Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.
Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.
Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin, jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.
Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.
Pormestari oli mukana.
Kokous alkoi kello puoli kymmenen.
Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen saattamina.
Tuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.
Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja voimattomia.
He taipuivat.
Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.
Kordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.
Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli siellä pieni maatalo.
Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.
Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa lähettää vastalausetta Lyoniin.
Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.
Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.
Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.
Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.
»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja nauroi rivoa, typerää naurua.
»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme lautaan reikiä… Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä me…»
Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.
Kähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja ylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan onnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä — sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta, kähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään näytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli tukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka pidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.
Kähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea ja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä epätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.
Olihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita, joiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä kurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti eroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä ammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen mieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli ilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä jalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio oli ystävällisesti korvannut puujalalla.
Molemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka kapakan isäntä heille kiireesti toikin.
He olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi vuorostaan jotakin.
He ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen sijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi uutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan mukanaan.
Invaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa tulee ylen kuuma.
Kähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti vierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he joisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan, panivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon lyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat yhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat rentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.