XXI
Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta!
Ennenkuin seuraamme Gilbertiä Gros-Cailloun sairaalaan, missä hänen hoitoaan vaati Cagliostron suosittelema tuntematon potilas, luokaamme viimeinen silmäys kansalliskokoukseen, jonka on määrä hajota sitten kun sen laatima perustuslaki on hyväksytty, perustuslaki, josta riippuisi kuninkaan erottamattomuus, ja katsokaamme, paljonko hovi hyötyi tästä heinäkuun 17 päivän kohtalokkaasta voitosta, joka kahta vuotta myöhemmin maksoi Baillyn pään. Senjälkeen me palaamme kertomuksemme sankareihin, jotka ovat kadonneet näkyvistämme, hekin kun ovat joutuneet politiikan pyörteisiin, jotka pakottavat meidät kuvailemaan lukijoille niitä valtavia katumellakoita, missä yksilöt katoavat antaakseen tilaa joukoille.
Olemme nähneet, mihin vaaraan Robespierre oli joutunut, ja tiedämme, että puuseppä Duplayn avulla hänen onnistui välttää ehkä kuolettava riemukulkue, jolla hänen kansanomaisuuttaan oli aiottu juhlia.
Sillaikaa kun hän syö illallista pienessä, pihan puolella olevassa ruokasalissa aviomiehen, vaimon ja molempien tytärten kanssa, hänen ystävänsä ovat huolissaan, sillä he ovat kuulleet, mikä tuho oli häntä uhannut.
Varsinkin rouva Roland. — Tämä uhrautuva nainen unohtaa, että hänet on nähty ja tunnettu isänmaanalttarilla ja että häntä uhkaa sama vaara kuin toisiakin. Hän aloittaa kutsumalla luoksensa Robertin ja neiti de Kéralion. Ja kun hänelle sanotaan, että kansalliskokous vielä samana iltana panettaisi Robespierren syytteeseen, lähtee hän Maraisin perille varoittamaan häntä, ja kun hän ei tapaa Robespierreä, palaa hän Théatinien laiturikadulle Buzotin luokse.
Buzot on rouva Rolandin ihailijoita, ja tämä tietää, mikä vaikutusvalta hänellä on Buzotiin. Senvuoksi hän vetookin tähän ystävään.
Buzot toimittaa heti sanan Grégoirelle. Jos feuillantti-kerhossa ahdistetaan Robespierreä, tulisi Grégoiren puolustaa häntä siellä. Jos kansalliskokous ahdistaisi Robespierreä, puolustaisi Buzot häntä siellä.
Buzotin teko on sitäkin ansiokkaampi, kun hän ei puolestaan ihaile
Robespierreä.
Grégoire meni feuillantti-kerhoon ja Buzot kansalliskokoukseen. Ei ollut puhettakaan Robespierren tai kenenkään syyttämisestä. Edustajat ja feuillantit olivat kauhuissaan omasta voitostaan, hölmistyneinä siitä verisestä askelesta, jonka he olivat astuneet rojalistien hyväksi. Yksityisiä henkilöitä ei siis syytetty, mutta sensijaan kyllä kerhoja. Muuan edustaja vaati niiden pikaista sulkemista. Hetken jo näyttikin siltä, että tämä toimenpide saisi enemmistön kannatuksen. Mutta silloin Duport ja Lafayette nousivat vastustamaan ehdotusta. Sulkea kerhot tietäisi feuillantti-kerhonkin sulkemista. Lafayette ja Duport eivät vielä epäilleet voimaa, jonka tämä ase pani heidän käteensä. He uskoivat, että feuillantit korvaisivat jakobiinit ja että he tämän suunnattoman koneiston avulla johtaisivat Ranskan yleistä mielipidettä.
Seuraavana päivänä kansalliskokous sai kaksi raporttia toisen Pariisin pormestarilta, toisen kansalliskaartin ylipäälliköltä. Kaikille oli edullista pettää itseään. Huvinäytelmää oli helppo esittää.
Ylipäällikkö ja pormestari puhuivat tavattomasta epäjärjestyksestä, joka heidän oli täytynyt tukahduttaa, aamun veriteosta ja illan laukauksista — nämä kaksi asiaa eivät olleet yhteydessä toisiinsa — kuningasta, kansalliskokousta ja koko yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta — vaarasta, jonka olemattomuuden he tiesivät paremmin kuin kukaan muu.
Kansalliskokous kiitti heitä tarmosta, jota he eivät olleet milloinkaan ajatelleet käyttää, onnitteli heitä voitosta, jota kumpikin valitti kaikesta sydämestään, ja ylisti taivasta, joka oli jättänyt yhdellä iskulla masennettavaksi kapinan ja kapinoitsijat.
Kun kuunteli onniteltuja ja onnittelijoita, olisi luullut, että vallankumous oli päättynyt.
Vallankumous alkoi!
Tällä välin vanhat jakobiinit, arvioiden seuraavan päivän edellisen pohjalta, luulivat olevansa ahdistettuja, vainottuja, takaa-ajettuja ja valmistuivat pyytämään anteeksi todellisen merkityksensä teennäisen nöyryyden muodossa. Robespierre, joka vieläkin vapisi muistellessaan, että häntä oli ehdotettu kuninkaaksi Ludvig XVI:n paikalle, sommitteli kirjelmän läsnä- ja poissaolevien nimessä.
Tässä kirjelmässä hän kiitti kansalliskokousta, kun tämä oli osoittanut sellaista vilpitöntä pyrkimystä, sellaista viisautta, sellaista lujuutta, sellaista valppautta, sellaista puolueetonta ja lahjomatonta oikeamielisyyttä.
Eikö feuillanteilla ollutkin syytä rohkaista mielensä ja luulla itseään kaikkivoimaisiksi, kun he näkivät vihamiehensä näin nöyrinä?
Hetken he luulivatkin itseään, eivät vain Pariisin isänniksi, vaan koko
Ranskan isänniksikin.
Ah, feuillantit eivät olleet tajunneet tilannetta sinne päinkään oikein. Erotessaan jakobiineistä he olivat yksinkertaisesti perustaneet vain toisen yhdistyksen, edellisen kaksoiskappaleen. Nämä kaksi seuraa olivat niin samanlaiset, että feuillantti-kerhoon, kuten eduskuntaan, pääsi maksamalla pääsyrahan, vain sillä ehdolla, että oli toimiva kansalainen, valitsijamiesten valitsija.
Kansalla oli yhden asemasta kaksi porvarieduskuntaa.
Eikä se sitä suinkaan halunnut.
Se halusi kansanomaista kokousta, joka olisi kansalliskokouksen vihollinen eikä sen liittolainen, joka ei auttaisi tätä pönkittämään kuninkuutta, vaan pakottaisi sen tuhoamaan kuninkuuden.
Feuillantit eivät siis vastanneet millään lailla yleistä mielipidettä. Yleinen mielipide hylkäsikin ne sillä lyhyellä taipaleita, jonka he olivat kulkeneet.
Heidän kansanomaisuutensa katosi, kun he astuivat kadun yli.
Heinäkuussa maaseudulta oli neljäsataa yhdistystä. Näistä neljästäsadasta seurasta kolmesataa oli kirjeenvaihdossa sekä feuillanttien että jakobiinien kanssa; sata yksinomaan jakobiinien kanssa.
Heinäkuun ja syyskuun välisenä aikana perustettiin kuusisataa uutta kerhoa, joista yksikään ei ollut kirjeenvaihdossa feuillanttien kanssa.
Ja sitä mukaa kuin feuillantit heikkenivät, jakobiinit lujittivat asemaansa Robespierren johdolla. — Robespierre alkoi olla Ranskan kansanomaisin henkilö.
Cagliostron Gilbertille lausuma ennustus täyttyi siis Arasin pikku asianajajan kohdalta.
Näemme kenties sen täyttyvän yhtä tarkasti Ajaccion pikku korsikalaisenkin kohdalta.
Sillävälin koitti hetki, jolloin kansalliskokous lopettaisi toimintansa. Se koitti tosin hitaasti, kuten vanhuksille, joiden elämä sammuu ja ehtyy pisara pisaralta.
Äänestettyään valmiiksi kolmetuhatta lakia kansalliskokous päätti lopulta perustuslain tarkistuksen.
Tämä hallitusmuoto oli rautahäkki, johon se oli vastoin tahtoaan, melkein tietämättään, sulkenut kuninkaan.
Se oli kullannut häkin suojusraudat, mutta vaikka ne olivatkin hyvin kullatut, eivät ne silti voineet salata vankilaa.
Kuninkaan tahto oli tosiaankin tullut voimattomaksi, se oli pyörä, jota pyöritettiin, sen sijaan että se olisi pyörittänyt. Ludvig XVI:n koko vastustus sisältyi epäys-oikeuteen, joka kolmeksi vuodeksi lykkäsi säädetyn asetuksen täytäntöönpanon, ellei tämä asetus tyydyttänyt kuningasta. Silloin pyörä lakkaisi pyörimästä ja liikkumattomuudellaan pysähdyttäisi koko koneiston.
Tässä voimattomuudessaan Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n kuninkuus, joka näiden suurten hallitsijoitten aikana oli ollut pelkkää aloitekykyä, olisi enää vain majesteetin nimellä koristettu tarpeettomuus.
Lähestyi päivä, jolloin kuninkaan piti vannoa vala perustuslaille.
Englanti ja emigrantit kirjoittivat kuninkaalle:
»Tuhoutukaa, jos on pakko, mutta älkää alentuko vannomaan!»
Leopold ja Barnave sanoivat:
»Vannokaa vain; valan voi pitää, ken voi.»
Kuningas ratkaisi lopulta kysymyksen seuraavin sanoin.
»Minä julistan, etten huomaa hallitusmuodossa riittäviä toiminnan ja yhtenäisyyden edellytyksiä, mutta koska siitä seikasta ollaan eri mieltä, suostun antamaan kokemuksen ratkaista sen kysymyksen.»
Jää päätettäväksi, missä hallitusmuoto esitettäisiin kunninkaan vahvistettavaksi: Tuilerieissa vai kansalliskokouksessa. Kuningas selvitti pulman ilmoittamalla, että hän vannoisi valan hallitusmuodolle siellä, missä se oli päätettykin.
Kuningas oli määrännyt sen tapahtuvaksi syyskuun 13 päivänä.
Kansalliskokous otti ilmoituksen vastaan yksimielisin suosionosoituksin.
Kuningas tulisi kansalliskokoukseen!
Yleisen innostuksen puuskassa Lafayette nousi ja ehdotti yleistä armahdusta niille, joita oli syytetty kuninkaan paon edistämisestä.
Kansalliskokous hyväksyi armahduksen huutoäänestyksellä.
Pilvi, joka oli hetkeksi synkentänyt Charnyn ja Andréen taivaan, hälveni siis heti synnyttyään.
Kuusikymmen-miehinen lähetystö valittiin kiittämään kuningasta tästä kirjeestä.
Sinettien vartija nousi ja riensi ilmoittamaan kuninkaalle tämän lähetystön tulon.
Samana päivänä muuan asetus oli lakkauttanut Pyhän Hengen ritarijärjestön ja salli vain kuninkaan pitää sen nauhaa, suur-aateliston tunnusmerkkiä.
Lähetystö näki kuninkaan rinnassa vain Ludvig Pyhän ritarijärjestön ristin. Ja kun Ludvig XVI huomasi, minkä vaikutuksen sinisen nauhan poissaolo teki lähetystön jäseniin, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olette tänään lakkauttaneet Pyhän Hengen ritarijärjestön ja säilyttäneet sen yksinomaan minua varten, mutta koska ritarijärjestöllä, minkänimisellä tahansa, on minun silmissäni arvoa vain, jos se on yhteinen kaikille, niin tästä päivästä minä pidän sitä lakkautettuna kuten tekin.»
Kuningatar, kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa seisoivat lähellä ovea, kuningatar kalpeana, hampaat tiukasti yhteen puristettuina, kaikki hennot väristen kuninkaallinen prinsessa, nyt jo intohimoisena, kiihkeänä, ylpeänä, menneitten, nykyisten ja vastaisten nöyryytysten järkyttämänä — kruununprinssi, huolettomana kuin lapsi ikään; hymyineen ja eleineen hän näytti ainoalta elävältä olennolta tuossa marmoriryhmässä.
Kuningas oli paria päivää aikaisemmin sanonut herra de Montmorinille:
»Tiedän hyvin, että olen hukassa… Kaikki, mitä tästä lähin yritetään kuninkuuden hyväksi, tehtäköön poikani hyväksi.»
Ludvig XVI vastasi näennäisen vilpittömästi lähetystön puheeseen.
Lopetettuaan hän kääntyi kuningattareen ja perheeseensä päin sekä sanoi:
»Vaimoni ja lapseni tuntevat samaa mitä minäkin.»
Niin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli poistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja kuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan ja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan käsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:
»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden kiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»
Nais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä hänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.
Mutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun hyökättiin joka päivä.
Herra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli puhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää päätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan vannoessa valaansa.
»Istuu, istuu!» huudettiin kaikilta tahoilta.
»Entä kuningas?» kysyi herra de Malouet.
»Seisaallaan ja paljain päin!» huusi muuan ääni.
Koko kansalliskokous säpsähti.
Ääni oli yksinäinen, mutta selvä, luja, miehekäs, se vai kansanääneltä, joka kuuluu yksinäisenä, jotta se kuultaisiin sitä paremmin.
Puheenjohtaja kalpeni.
Kuka oli lausunut nuo sanat? Onko ne lausuttu salista vai parvekkeelta?
Välipä sillä, mutta ne olivat toki niin painavia, että puheenjohtajan täytyi niihin vastata.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »ei ole tilaisuuksia, jolloin kokoontunut kansa ei kuninkaan läsnäollessa tunnustaisi häntä päämiehekseen. Jos kuningas vannoo valan seisaaltaan, niin ehdotan, että kansalliskokous kuuntelee häntä samassa asennossa.»
Sama ääni kuului jälleen. Se sanoi:
»Minä teen ehdotuksen, joka tyydyttää kaikkia. Päättäkäämme, että herra de Malouetin ja jokaisen, ken harrastaa sitä asentoa, sallitaan kuunnella kuningasta polvistuneina, mutta hyväksykäämme ehdotus muuten sellaisenaan.»
Ehdotus hylättiin.
Seuraavana päivänä kuninkaan oli vannottava vala. Sali oli täysilukuinen ja parvekkeet olivat tulvillaan katselijoita.
Kello kaksitoista ilmoitettiin kuningas.
Kuningas puhui seisaaltaan. Kansalliskokous kuunteli häntä seisaallaan. Puheen jälkeen perustuslain asiakirjat allekirjoitettiin ja kaikki istuutuivat.
Silloin puheenjohtaja — se oli tänä päivänä Thouret — nousi puhumaan, mutta pari kolme lausetta sanottuaan hän huomasi, ettei kuningas ollut noussut, ja hänkin istuutui.
Tämä teko sai parvekkeet paukuttamaan käsiä.
Nämä monesti toistuneet suosionosotukset kuullessaan kuningas ei voinut olla kalpenematta.
Hän otti taskusta nenäliinan ja pyyhkieli hiestynyttä otsaansa.
Kuningatar istui erikoisaitiossa. Hän ei jaksanut enempää, hän nousi, lähti, paiskasi oven vähäisesti kiinni ja ajatti itsensä Tuilerieihin.
Hän astui huoneeseensa lausumatta sanaa edes lähimmille ystävilleen.
Charnyn lähdettyä hänen luotansa hänen sydämensä oli tullut tulvilleen katkeruutta, mutta se ei laskenut sitä ulos.
Puolta tuntia myöhemmin kuningas palasi palatsiin.
»Kuningatar?» kysyi hän heti.
Hänelle ilmoitettiin, missä kuningatar oli.
Muuan vahtimestari aikoi lähteä hänen edellään.
Kuningas viittasi hänet poistumaan, aukaisi itse ovet ja ilmestyi äkkiä sen huoneen kynnykselle, missä kuningatar oli.
Kuningas oli niin kalpea, niin kiihtynyt, hänen otsallaan helmeili hiki niin suurina pisaroina, että kuningatar hänet nähdessään nousi seisomaan ja huudahti:
»Voi, sire, mitä on tapahtunut?»
Mitään vastaamatta kuningas heittäytyi nojatuoliin ja puhkesi nyyhkytyksiin.
»Voi, madame, madame», huudahti hän, »miksi olitte mukana siinä istunnossa? Täytyikö teidän olla nöyryytykseni todistajana? Sitäkö varten minä olen sallinut teidän tulla Ranskaan, muka kuningattareksi?»
Tuollainen mielenpurkaus Ludvig XVI:n taholta oli sitäkin järkyttävämpi, kun se oli harvinainen. Kuningatar ei voinut sitä kestää, hän kiiruhti kuninkaan luo ja polvistui hänen eteensä.
Aukenevan oven melu sai kuningattaren kääntymään. Rouva Campan oli tullut huoneeseen.
Kuningatar ojensi käsivartensa häntä kohden ja sanoi:
»Ah, jättäkää meidät, Campan, jättäkää meidät!»
Rouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren karkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse hän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset yhtenään katkaisivat.
Vihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen tunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.
»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se on osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti Wieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän päivän tapahtumista… Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria, antakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»
Rouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de
Malden oli matkalla Wieniin.
Pahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää iloiselta.
Koko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko kaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle Champs-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt saattaisivat heitä.
Heti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»
Mutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät, kuului toinen huuto:
»Älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!»
Huutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä rinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.
Vaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään vaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä äänellään:
»Älkää uskoko heitä… Eläköön kansa!»
Kuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut se herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja vihan säätämällä voimalla.
Eri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten
Comédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.
Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli sali varattu ja kuningasta ja kuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun Italialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin, oli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.
Silloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa ja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi meluisa.
Pelko muuttui varmuudeksi, kun nähtiin, ketkä permannon olivat anastaneet.
Ensimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre ja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät kättentaputusta.
Permanto vihelsi.
Kuningatar tuijotti peloissaan tuohon hänen edessään ammottavaan syvänteeseen. Hän näki kuin liekehtivän ilmakerroksen takaa vihaa ja uhkaa huokuvat katseet.
Hän ei tuntenut ketään noista ihmisistä ulkonäöltä, kaikkia ei edes nimeltä.
— Hyvä jumala, mitä minä siis olen heille tehnyt, — kysyi hän itseltään koettaen peittää hämmennyksensä hymyilyllä — ja miksi he halveksivat minua näin?
Äkkiä hänen kauhistunut katseensa pysähtyi erääseen mieheen, joka nojasi parveketta kannattelevaan pylvääseen.
Tuo mies silmäili häntä hievahtamattoman kiinteästi.
Se oli Taverneyn linnan mies, Sèvresin mies, Tuileriein puutarhan mies.
Se oli uhkaavien sanojen, salaperäisten ja hirveitten tekojen mies!
Kun kuningatar oli luonut katseensa tuohon mieheen, ei hän voinut sitä enää hänestä irroittaa. Mies vaikutti häneen yhtä kahlehtivasti kuin käärmeen katse lintuun.
Näytäntö alkoi. Kuningatar jännitti tahtonsa, pääsi lumouksesta, jaksoi kääntää päänsä ja silmäili näyttämöä.
Näyteltiin Grétryn kirjoittamaa näytelmää Odottamattomia tapahtumia.
Mutta vaikka Marie-Antoinette jännitti kaiken tarmonsa voidakseen olla ajattelematta sitä salaperäistä miestä, niin vaistomaisesti, kuin hänen tahtoaan väkevämmän magneettisen voiman vaikutuksen johdosta, hän kääntyi ja suuntasi kauhistuneen katseensa sille yhdelle ja ainoalle taholle.
Ja se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen, ilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas tunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.
Koko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa iskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta suunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei jyrinää.
Vihdoin tuli tilaisuus.
Rouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut nimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi seuraavan säkeen:
»Ma valtiatartani rakastan!»
Tuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja käsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat yllytyssanat.
Kuningatar käsitti, että se tiesi myrskyn puhkeamista.
Hän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili vaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.
Hän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto totteli.
Ja kuin yhtenä äänenä, hirveänä äänenä permanto huusi:
»Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta! Vapaus!»
Mutta tähän huutoon aitiot ja parvekkeet vastasivat:
»Eläköön kuningas, eläköön kuningatar! Eläkööt alati valtiaamme ja valtiattaremme!»
»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Vapaus, vapaus, vapaus!» ulvoi permanto toistamiseen.
Sitten tämän kaksinkertaisen sodanjulistuksen, haastetun ja hyväksytyn, jälkeen alkoi taistelu.
Kuningatar parahti kauhusta ja ummisti silmänsä. Hänellä ei ollut enää voimaa katsella tuota pahaahenkeä, joka tuntui olevan epäjärjestyksen kuningas, hävityksen sielu.
Tällöin kansalliskaartin upseerit kerääntyivät hänen ympärilleen, suojelivat häntä ruumiillaan ja veivät hänet salista.
Mutta käytäviin saakka häntä ajoivat takaa huudot.
»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Ei enää kuningasta, ei kuningatarta!»
Pyörtyneenä hänet kannettiin vaunuihin.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin kuningatar kävi teatterissa.
Syyskuun 30 päivänä perustuslakia säätävä kansalliskokous julisti puheenjohtajansa Thouretin suulla, että se oli täyttänyt tehtävänsä ja lopetti istuntonsa.
Seuraavassa mainittakoon lyhyesti sen kaksi vuotta neljä kuukautta kestäneitten töiden tulokset:
Kuningaskunta saatu täydelliseen epäjärjestyksen tilaan;
rahvaan valta perustettu;
aateliston ja papiston etuoikeudet tuhottu;
tuhatkaksisataa miljoonaa assignaattia pantu liikkeelle;
kansallisomaisuus pantattu;
uskonnonvapaus julistettu;
luostarilupaukset poistettu;
salaiset vangitsemiset lakkautettu; julkisten virkojen yhdenvertaisuus tunnustettu; maakuntatullit lakkautettu;
kansalliskaarti perustettu;
perustuslaki hyväksytty ja esitetty kuninkaan vahvistettavaksi.
Olisi ollut hyvin surullista uskoa — Ranskan lominkaan ja kuningattaren — että uutta kansalliskokousta tarvitsisi pelätä enemmän kuin sitä, joka juuri oli hajaantunut.