XXII
Barnaven jäähyväiset
Lokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen aikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin keskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi kabinetiksi.
Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle, vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut entisen vapautensa.
Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.
Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän käväisi Tuilerieissä.
Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.
Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.
»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».
»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi, »sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani… Ellei se neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin, olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos kuningas ylimalkaan…»
Barnave vaikeni.
»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?» virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme, urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.
»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille liian paljon toivoa.»
»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»
»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen, ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»
»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»
Barnave hymyili surullisesti.
»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»
»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».
»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko, punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt… Minun voimani, voima, jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa. Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä… Ja lisäksi, madame, minun kansansuosioni…»
Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.
»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»
Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä leimahti kuin voitonriemun salama.
»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».
Barnave huoahti.
Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi olla.
Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon, johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän näyttäytyi?
Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:
»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»
»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään, kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame? Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»
»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»
»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin, mihin joudutte?»
»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»
»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»
»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»
»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti, ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»
»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi kuningatar epäilevästi hymyillen.
»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»
»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»
»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin, uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan, ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin. Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.
Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia tässä demokratiassa, siinä kaikki.»
Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.
»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia, Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»
»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ
»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen: sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä mitään, jäädään odottavalle kannalle… Jos hän haluaa tyytyä pelkkään toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»
»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?
Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»
»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat… Heidän mielestään — minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud — heidän mielestään kuningas on vihollinen.»
»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.
»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus. Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata…»
»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen? Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan myöntämään, ette edes ymmärtämään!»
»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan perustuslaille, eikö niin?»
»Kyllä, entä sitten?»
»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän kirjoitti keisarille.»
»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»
»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen! Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen, ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa. Kuningas ei tee mitään… minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään, madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa, saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas! Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin kapina!»
»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»
»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä pelastaakseni teidät!»
»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»
»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät arvostelut: Majesteetin arvonimi on poistettava avajaisistunnon tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»
»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä, kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»
»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin…
Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja
Bailly menettävät virkansa.»
»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.
»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän ystäviänne…»
Kuningatar hymyili katkerasti.
»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne! Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää, niinkuin minun jo on käynyt.»
»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»
Barnave oli hetken vaiti.
Sitten hän huoahti ja mutisi:
»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»
»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin paon!»
»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»
»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa, etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»
»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»
»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»
»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.
»Kuinka niin sitä pahempi?»
»Juuri niin… Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa, missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden, valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään. Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan. Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä…»
»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille, kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei jää meille vieraaksi… Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä mitään hyväksenne?»
»Paljon… te henkilökohtaisesti, madame… Te voitte todistaa minulle, etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»
»Mitä sitä varten on tehtävä?»
Barnave laskeutui toiselle polvelleen.
»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»
Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet: Mirabeaun ja Barnaven.
Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.
Sitten hän nousi ja virkkoi:
»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden mukana!'»
Barnave tervehti kuningatarta ja lähti.
Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli
Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:
»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta jäi jäljelle vain kuori…»