XXVII
Tytär ja äiti
Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.
Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.
Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet kylmänä ja kohmettuneena.
Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli kätkenyt kirjeensä.
Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä, jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.
Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie, jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin, tie, jolta Isidor oli tullut.
Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan, tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.
Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!
Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen häpeästään?
Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen tahraksi?
Niinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.
Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä ulvahdellen iloisena.
Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan koiran ilon aihetta.
»Neiti Catherine!» huudahti hän.
»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.
»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi teitä, nähkääs!»
»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.
»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.
Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»
»Missä hän on?»
»Huoneessaan.»
»Ihan yksin?»
»Ei, ei, ei… Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä ja poloista herra Isidoria!»
»Olette siis kuullut…?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari kyyneltä.
»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra Georgeskin… Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle kätensä. »Mutta äitini…?»
»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»
»Ja… onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.
»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»
»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.
»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin huoneen oven.
Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément oli häntä hoitamassa.
Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.
Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.
Hän näytti nukkuvan.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.
Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui, käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.
Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki vastakkaista tunnetta.
Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen kauas luotaan.
Emäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.
Catherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.
Billotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.
Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen vaimonsa.
Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:
Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.
Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.
Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.
Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi loukkoonsa, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.
Seuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.
Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.
Hän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.
Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua
Billotille: pyhän ehtoollisen.
Kuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.
Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen, ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.
Mikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.
Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.
Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät hakemaan pappia.
Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen nenänsä edestä.
Catherine oli hurskas.
Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti
Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.
Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin Villers-Cotteretsin kalmistoon.
Tuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.
Catherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.
Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä, tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.
Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut
Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.
Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi loukata hänen oikeuksiaan.
Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.
Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle, joka poistui elämästä.
Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.
Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen — rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.
Hän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.
Hänet nähdessään Catherine säpsähti.
Tuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.
Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.
Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin luokse.
Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut päättäneensä palata Pisseleuhun.
Hän ei ohut peloissaan Billotin, vaan Catherinen takia
Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä tilassa hänen vaimonsa oli.
Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?
Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.
Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa, kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.
Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.
Varmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.
Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.
Kun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.
Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät uutiset.
Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi, että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen, mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.
Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla sitä vastustaisi.
Hän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.
Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.
Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.
Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —
Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!
Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.
Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.
Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä. Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva kääntyäkseen ovelle päin.
Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.
Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen ja käsivarret kohosivat levälleen.
Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.
Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai lausutuksi sanat:
»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»
Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.
Hän oli kuollut.
Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka, ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä haudan tuolta puolen.