XXVIII
Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa
Catherine ummisti hartaana äitinsä silmät, ensin kädellä sitten huulilla.
Rouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta kaksi vahakynttilää.
Sillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa itkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva Clément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin puolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle, pani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille vihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun oksan.
Kun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua polvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.
Sillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska hän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten muistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä huolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille, milloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse sanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.
Senjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen, aliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että rouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla.
Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.
Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen. Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa. Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä kello yhdeksitoista surutaloon.
Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän, joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.
Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui sisälle yksin.
Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.
Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.
Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.
»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos», huomautti Pitou.
»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»
Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.
Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä hän palasi.
»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»
Ja avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.
Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.
Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti
Pitoun seurassa ulos.
Hänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.
Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.
Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat puhuneet.
Kun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:
»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»
Catherine havahtui aatoksistaan kuin unesta.
»Niin, niin», sanoi hän. »Te olette kovin kiltti, ystävä Pitou!»
Ja hän kääntyi Pisseleun tielle.
Rouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli päättynyt.
Catherine meni huoneeseensa nukuttamaan pikku Isidorin.
Kun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan ruumisvuoteen ääreen.
Mutta kynnyksellä hän tapasi Pitoun.
»Se on turhaa, neiti Catherine», sanoi tämä hänelle, »kaikki on ohi».
»Mitä, kaikki on ohi?»
»Niin, poissaollessamme, neiti…»
Pitou empi jatkaa.
»Poissaollessamme puuseppä…»
»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä
Pitou.»
Ja palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.
»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».
Catherine astui äitinsä huoneeseen.
Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.
Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet alkoivat vieriä hänen silmistään.
Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten kalventaman otsansa arkun tammilautaan.
Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan, ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.
Catherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä. Nais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli vain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.
Äiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään arkussa, huomenna olisi haudassa.
Vain Pitou oli jäänyt hänelle!
On vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on äiti!
Pitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui sisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren tytön ylös.
»Vielä yksi rukous, herra Pitou, yksi ainoa!»
»Te sairastutte, neiti Catherine», sanoi Pitou.
»Entä sitten?» kysyi Catherine.
»Silloin minun täytyy hakea imettäjä herra Isidorille.»
»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä olet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»
Pitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.
Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.
Eikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?
Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo paljon.
Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut, ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.
Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä huoneesta.
Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää valjusti valaisi.
»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.
Ja sitten hän lähti.
Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,
Pitou pysäytti hänet.
Catherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla olevan jotakin sanomista hänelle.
»No?» kysyi hän.
»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin mielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»
»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori tyttö.
Catherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen tehneen peruuttamattoman päätöksen.
»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen kilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan ystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»
Pitou nimitti taloksi kamariaan ja työhuonettaan.
»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että hän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.
Catherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina löytäisi itselleen tyyssijan.
Seuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua hautajaisiin kutsuttuja ystäviä.
Kaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista, Coyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat paikalle.
Ensimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra de Longpré.
Kello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun päristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.
Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor, joka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy sanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja tuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen suruasuun.
Kello yksitoista oli maatilalle kerääntynyt yli kolmesataa henkilöä.
Pappi, kirkonmiehet ja kantajat puuttuivat.
Odotettiin neljännestunti.
Ketään ei tullut.
Pitou nousi talon korkeimmalla olevaan ullakkoikkunaan.
Ikkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka ulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.
Vaikka Pitoulla oli hyvät silmät, ei hän nähnyt ketään.
Hän tuli alas ja mainitsi herra de Longprélle huomioistaan ja mietteistään.
Hänen huomionsa olivat, ettei ketään tullut, ja hänen mietteensä, ettei ketään tulisikaan.
Hänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti oli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.
Pitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei aikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei syy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.
Nämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de
Longpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.
Äänettöminä vaihdettiin silmäyksiä. Sitten muuan ääni lausui;
»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua sivuutettakoon messu!»
Tämä ääni lähti Désiré Maniquetin suusta.
Désiré Maniquet oli tunnettu uskonnonvastaisista mielipiteistään.
Syntyi hetkeksi hiljaisuus.
Väkijoukko piti ilmeisesti ylen rohkeana tekona, jos messu sivuutettaisiin.
Ja kuitenkin elettiin Voltairen ja Rousseaun koulukunnan aikaa.
»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin.
Villers-Cotteretsissa kaikki selviää.»
»Villers-Cotteretsiin!» huusivat kaikki.
Pitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin arkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.
Portilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku
Isidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.
Kun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli hän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi Pitoulle:
»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan yli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.