IV
Sota
Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka nämä olivat varanneet vallankumoukselle.
Tapettaisiinko se? Ei, vaan se tukahdutettaisiin.
Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:
»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Puhujan huudahdusta tervehdittiin suunnattomilla suosionosoituksilla.
Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.
Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me tuomme teille vapauden!»
Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.
Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.
Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!
Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.
Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa. Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot, Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin, kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa. Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.
Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli, joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»
Joku keskeytti hänet.
»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta, maailmalta — ja teiltä, hyvä herra…
Ja hän osoitti keskeyttäjää.
»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata vastaan… Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen, vainottava ja rangaistava.»
— Jos on joku sellainen, nouskoon hän esille!
* * * * *
— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»
Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut, karjat, paimenet ja talot.
Samassa istunnossa päätettiin:
»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»
Marraskuun 8 päivänä päätettiin:
»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan kuolemaan.»
Marraskuun 29 päivänä tuli pappien vuoro.
»Kansalaisvala on vannottava viikon kuluessa.
»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät pannaan viranomaisten vartioitaviksi.
»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän kotiseudultaan.
»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi; jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.
Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun, suorittakoon siitä koituvat kustannukset.
»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa; tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta valaa.
»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.
»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»
Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli perustettu.
Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen kanssa.
Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —
Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.
Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät »asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin käyttää kuninkaan valtaa.
Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.
Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän veto-oikeuden.
Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan» ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.
Huhu kuninkaan veto-aikeista levisi ennakkotietona.
Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.
Hän esitti nyt oman anomuksensa.
Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi hän sen Fauchetin luettavaksi.
Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta loppuun asti.
Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.
»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä, »emme valita perustuslakia, joka hyväksyy veto-oikeuden, emmekä kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen, Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti niin korkealta'.
— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»
Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet departementteihin.
Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.
Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.
Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.
Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.
Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja viheltäessä.
Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.
Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on nimeltään Myrskyjen meri!»
Ja sitten kuningatar tuli äkkiä jakobiinien avuksi feuillantteja vastaan.
Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja vihurit Atlanttiin.
Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun 6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.
Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria Varennesista palattaessa!
Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.
Edellisenä iltana oli jakobiini-kerhossa sattunut vakava mielenosoitus.
Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies, joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten, joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.
Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:
»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»
Hesekiel ei olisi voinut ennustaa paremmin.
Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli julistettu: sisäinen ja ulkomainen.
Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensin
Ranskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.