V
Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:
»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa, vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»
Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.
Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna hänen huoneeseensa.
Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä odotettiin linnaan.
Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:
»Teitä odotetaan linnaan.»
Gilbert oli syvästi kiintynyt kuninkaaseen. Hän surkutteli Marie-Antoinettessa enemmän naista kuin kuningatarta; Marie-Antoinette ei herättänyt hänessä rakkautta eikä alttiutta; Gilbert tunsi häntä kohtaan vain syvää sääliä.
Hän kiiruhti noudattamaan kutsua, ja hänet opastettiin keskikerrokseen, missä Barnave oli aikoinaan otettu vastaan.
Muuan nainen istui nojatuolissa ja nousi nähdessään Gilbertin astuvan esille. Se oli madame Elisabeth, kuninkaan sisar. Gilbert kunnioitti häntä syvästi, tietäen hänen sydämensä enkelimäisen hyvyyden, kumarsi tervehdykseksi ja oivalsi heti tilanteen.
Kuningas ja kuningatar eivät olleet uskaltaneet noudattaa häntä omissa nimissään. Madame Elisabeth oli pantu välittäjäksi, ja hänen ensimmäiset sanansa todistivat tohtorille, ettei hän ollut pettynyt arveluissaan. »Herra Gilbert», virkkoi madame Elisabeth, »en tiedä, ovatko toiset unohtaneet sen huomaavaisuuden, jota olette osoittanut veljelleni Versaillesista lähdettyämme ja kälylleni Varennesista palattuamme, mutta minä ainakin muistan».
Gilbert kumarsi taas.
»Madame», sanoi hän, »Jumala on viisaudessaan säätänyt, että teillä on kaikki hyveet, vieläpä muistinkin lahja, harvinainen ominaisuus nykyaikoina ja eritoten kuninkaallisissa».
»Ette kai tarkoita veljeäni, herra Gilbert? Veljeni puhuu teistä usein ja panee suuren arvon teidän kokemukseenne.»
»Lääkärinäkö?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Lääkärinä, juuri niin, herra tohtori, mutta hän arvelee, että teidän kokemustanne voi sovelluttaa sekä kuninkaan että kuninkuuden terveydenhoitoon.»
»Kuningas on perin ystävällinen, madame», vastasi Gilbert. »Kummanko terveyttä silmällä pitäen hän on kutsuttanut minut nyt tänne?»
»Ei kuningas ole teitä kutsuttanut, herra Gilbert», vastasi madame Elisabeth heikosti punehtuen, sillä tämä puhdas sydän ei osannut valehdella, »vaan minä».
»Tekö, madame?» ihmetteli Gilbert. »Ah, ei suinkaan teidän terveytenne huolestuta mieltänne. Kalpeutenne on väsymyksen ja levottomuuden seurausta, mutta se ei merkitse sairautta.»
»Olette oikeassa, tohtori. Oma tilani ei huolestuta minua. Olen levoton veljeni takia.»
»Onko kuningas sairas?»
»Ei juuri sairas», vastasi madame Elisabeth, »mutta kuningas on masentunut, alakuloinen… Malttakaas, kymmeneen päivään — minä lasken päivät, ymmärrättehän — kymmeneen päivään hän ei ole lausunut luotua sanaa muille kuin minulle ja silloinkin vain sen vähän, mitä trictrac-pelissä on välttämätöntä sanoa.»
»Tänään on kulumassa yhdestoista päivä siitä päivästä, jolloin hän kävi kansalliskokouksessa esittämässä kieltonsa… Miksei hän tullut mykäksi mainitun päivän aamuna sensijaan että menetti puhekykynsä vasta seuraavana päivänä?»
»Teidän mielestänne siis kuninkaan olisi pitänyt hyväksyä se saastainen asetus?» huudahti madame Elisabeth vilkkaasti.
»Minun käsitykseni, madame, on se, että jos kuningas sijoitetaan pappien eteen siinä virrassa, joka tulvii, siinä vuoksessa, joka nousee, siinä rajusäässä, joka uhkaavana mylvii, se merkitsee kuninkaan ja pappien murskautumista samalla iskulla.»
»Mutta mitä te tekisitte veliparkani asemassa, hyvä herra?»
»Madame, tällä hetkellä on muuan puolue kasvamansa kuin Tuhannen ja yhden yön jättiläiset, jotka uurnaan suljettuina särkivät sen ja kasvoivat tunnin perästä sata kyynärää pitkiksi.»
»Tarkoitatteko jakobiineja, herra Gilbert?»
Gilbert ravisti päätänsä.
»En, tarkoitan girondelaisia. Jakobiinit eivät halua sotaa, gironde sitä tahtoo. Sota on kansalliskysymys.»
»Mutta sota… hyvä Jumala, ketä vastaan? Keisariako, veljeämme, vastaan? Vai onko vihollisemme Espanjan kuningas, sukulaisemme? Herra Gilbert, vihollisemme ovat Ranskassa eivätkä Ranskan rajojen takana, ja todistukseksi…»
Madame Elisabeth epäröi jatkaa.
»Jatkakaa, madame», kehoitti Gilbert.
»En todellakaan tiedä, voinko sitä sanoa teille, tohtori, vaikka juuri sitä varten olen kutsuttanut teidät puheilleni.»
»Te voitte sanoa minulle kaikki, madame, miehelle, joka on kuninkaan altis ystävä ja valmis kuolemaan hänen puolestaan.»
»Herra Gilbert», sanoi madame Elisabeth, »luuletteko, että on olemassa vastamyrkkyä?»
Gilbert hymyili.
»Yleisesti tehoavaako? Ei ole, madame, mutta kaikkien myrkkyaineitten varalle on keksitty vastamyrkky, vaikka onkin myönnettävä, että nämä vastamyrkyt yleensä ovat tehottomia.»
»Voi, hyvä Jumala!»
»Ensin on saatava selville, onko myrkky kivennäis- vai kasvismyrkkyä.
Kivennäismyrkyt vaikuttavat tavallisesti vatsaan ja suolistoon,
kasvismyrkyt hermostoon, yhdet sitä kiihoittaen, toiset lamauttaen.
Kumpaa myrkkylajia te tarkoitatte, madame?»
»Kuulkaa, herra tohtori, ilmaisen teille tärkeän salaisuuden.»
»Puhukaa, madame.»
»No niin, minä pelkään, että kuningas aiotaan myrkyttää.»
»Kenen arvelette ryhtyvän sellaiseen rikokseen?»
»Kuulkaa, mitä on tapahtunut. Herra Laporte, kuninkaan taloudenhoitaja… tiedättehän?»
»Kyllä, madame.»
»Herra Laporte on kertonut meille, että muuan kuninkaan keittiöväkeen kuulunut mies, joka sittemmin oli asettunut Palais-Royaliin piiraisleipuriksi ja seuraajansa kuoltua palannut entiseen toimeensa… No niin, tämä mies, hillitön jakobiini, on sanonut kaikkien kuullen, että Ranskalle tehtäisiin kelpo palvelus, jos kuningas myrkytettäisiin!»
»Ihmiset, jotka suunnittelevat sellaista rikosta, eivät tavallisesti kersku siitä ennakolta, madame.»
»Voi, herra Gilbert, on perin helppoa myrkyttää kuningas! Onneksi sillä miehellä, jota me epäilemme, ei ole muuta keittiöhommaa kuin piiraisten valmistaminen.»
»Ja te olette ryhtynyt varokeinoihin, madame?»
»Niin, on päätetty, että kuningas syö enää vain paistia, että leivän tuo Ville-d'Avraysta herra Thierry, pikku huoneistojen taloudenhoitaja, joka samalla hankkii pöytäviinit. Koska kuningas pitää piirakoista, on rouva Campan määrätty ostamaan ne itseään varten milloin yhdeltä, milloin toiselta leipurilta. Meitä on erikoisesti kehoitettu varomaan jauhosokeria.»
»Senkö vuoksi, että siihen voi huomaamatta sekoittaa arsenikkia?»
»Juuri niin… Kuningattarella oli tapana valmistaa sokerivetensä senlaatuisesta sokerista. Me olemme poistaneet sen tavan kokonaan. Kuningas, kuningatar ja minä syömme yhdessä ja suoriudumme itse tarjotusta. Jos joku meistä tarvitsee jotakin, niin hän soittaa. Kun kuningas on istuutunut pöytään, tuo rouva Campan erikoisovesta sisälle piiraat, leivän ja viinin. Ne piilotetaan pöydän alle, ja kaikki ovat juovinaan linnan kellarin viiniä ja syövinään keittiön leipää ja piiraita. Näin me elämme, hyvä herra, ja silti vapisemme joka hetki, kuningatar ja minä, peläten, että näkisimme kuninkaan äkkiä kalpenevan ja kuulsimme hänen lausuvan seuraavat hirveät sanat: 'Minä voin pahoin!'»
»Sallikaa minun ensinnäkin lausua, madame», virkkoi tohtori, »etten usko noihin myrkytysuhkailuihin, ja lisätä, että olen täydellisesti teidän majesteettienne käytettävissä. Mitä kuningas haluaa? Tahtooko kuningas asuttavakseni jonkun linnanhuoneen? Muutan siihen, jotta olen alati käsillä, kunnes hänen pelkonsa…»
»Oh, veljeni ei pelkää mitään», keskeytti madame Elisabeth.
»Erehdyin, madame… kunnes teidän pelkonne on hälvennyt. Tunnen jonkun verran myrkkyjä ja vastamyrkkyjä. Luulen voivani poistaa niiden tehon, minkälaatuisia ne lienevätkin. Mutta sallikaa minun lisätä, madame, että jos kuningas haluaisi, ei hänen takiaan tarvitsisi pelätä yhtään mitään.»
»Ah, mitä olisi siis tehtävä?» virkkoi muuan ääni, joka ei ollut madame Elisabethin ja jonka värähtelevä, voimakas sointu sai Gilbertin kääntymään.
Tohtori ei ollut erehtynyt. Ääni oli kuningattaren.
Gilbert kumarsi.
»Madame», sanoi hän, »tarvitseeko minun toistaa kuningattarelle ne uskollisuuslupaukset, jotka vastikään esitin madame Elisabethille?»
»Ei, hyvä herra, ei tarvitse. Olen kuullut kaikki… Haluaisin vain kuulla, millainen vielä nykyään on mielialanne meitä kohtaan.»
»Onko kuningatar siis epäillyt tunteitteni kestävyyttä?»
»Ah, hyvä herra, niin moni pää ja niin moni sydän on muuttanut suuntaansa tässä vihurituulessa, ettei enää oikein tiedä, kehen voi luottaa!»
»Ja senkö vuoksi kuningatar aikoo ottaa feuillanttien kädestä rouva de
Staëlin mieleisen ministerin?»
Kuningatar säpsähti.
»Te siis tiedätte sen!?» uteli hän.
»Tiedän teidän majesteettinne neuvottelevan herra de Narbonnen kanssa.»
»Ja te moititte minua, eikö niin?»
»En, madame. Se on koe, yhtä hyvä kuin toinenkin. Kun kuningas on kokeillut kaikella, lopettaa hän ehkä siihen, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa.»,
»Tunnetteko rouva de Staëlin, herra Gilbert?» kysyi kuningatar.
»Minulla on se kunnia, madame. Bastiljista päästyäni kävin hänen puheillaan, ja herra Neckeriltä sain kuulla, että minut oli vangittu kuningattaren kehoituksesta.»
Kuningatar punehtui huomattavasti, mutta sanoi sitten hymyillen:
»Olemme sopineet, ettemme palaisi enää siihen erehdykseen.»
»En minä kajoakaan siihen erehdykseen, madame; minä vain vastaan kysymykseen, jonka teidän majesteettinne suvaitsi tehdä minulle.»
»Mitä arvelette herra Neckeristä?»
»Hän on kelpo saksalainen, joka on koottu hyvin erilaisista aineksista ja joka läpäistyään naurettavuuden kohoaa onttoon mahtipontisuuteen.»
»Mutta tehän olitte niitä, jotka yllyttivät kuningasta valitsemaan hänet uudelleen ministeriksi?»
»Herra Necker oli, väärin tai oikein, kuningaskunnan kansanomaisin mies. Sanoin kuninkaalle: 'Sire, nojautukaa hänen kansansuosioonsa'.»
»Entä rouva de Staël?»
»Teidän majesteettinne kai suvaitsee kysyä minulta, mitä arvelen rouva de Staëlista?»
»Sitä juuri.»
»Ulkonäöstä puhuaksemme hänellä on iso nenä, karkeat piirteet, kömpelö vartalo…»
Kuningatar hymyili. Naisena hän kuunteli mielellään sanottavan toisesta naisesta, josta paljon puhuttiin, ettei tämä ollut kaunis.
»Jatkakaa», kehoitti hän.
»Hänen hipiänsä on laadultaan keskinkertaisesti viehättävä, hänen eleensä pikemmin tarmokkaat kuin sulavat, hänen äänensä on karu ja panee toisinaan epäilemään, onko se ollenkaan naisen ääni. Kaiken tämän lisäksi hän on neljän- tai viidenkolmatta vuoden ikäinen, hänellä on kuvankaunis kaula, ihana, musta tukka, verrattomat hampaat, säkenöivät silmät… hänen katseessaan piilee kokonainen maailma!»
»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar kysymään.
»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»
»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta pelkästään sydämellä.»
»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän majesteettinne lausui sanan nero. Olkaamme varovaisia sen sanan käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä, mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama ero kuin raudalla ja teräksellä.»
»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»
»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen, kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka. Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia, koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti tekee yhtenään uudesta vanhaa.»
»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin esittämään meille Narbonnen?»
»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja ylimyksen rakkaus.»
»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen ylimyksellisen syntyperänsä takia?»
»Ei suinkaan hänen ansioittensa taida, mikäli ymmärrän!»
»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä, kuka hänen isänsä on.»
»Ah, se johtuu siitä, ettei uskalleta katsoa aurinkoon…»
»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.
Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»
»Että hän on mässäilijä, urhea, henkevä…»
»Tarkoitan, mitä arvellaan hänen syntyperästään?»
»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen, Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi — sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin — jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan koska se uppoo valoon.»
»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre, että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»
»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies… Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri, ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen vallankumouksen jättiläismiekan.»
»Tarkoitatteko miekkaa, jota herra Isnard suuteli jakobiini-kerhossa?»
»Ah, madame, tarkoitan miekkaa, joka häilyy päänne päällä.»
»Teidän mielestänne, herra Gilbert, teemme hullusti, kun hyväksymme herra de Narbonnen sotaministeriksi?»
»Tekisitte viisaammin, madame, jos ottaisitte heti miehen, joka tulee hänen jälkeensä ministeriksi.»
»Kuka se on?»
»Dumouriez.»
»Dumouriez, mies, joka on tyhjästä noussut upseeriksi?»
»Voi, madame, tuo on kohtuuton arvostelu… ja lisäksi ihan väärä puhuttaessa miehestä, johon se iskee!»
»Eikö Dumouriez ole ollut halpa sotamies?»
»Niin, madame, tiedän hyvin, ettei Dumouriez ole sitä hoviaatelia, jonka hyväksi uhrataan kaikki. Dumouriez on maalaisaatelia, ja koska hän ei voinut saada eikä ostaa itselleen rykmenttiä, pestautui hän yksinkertaiseksi husaariksi. Kaksikymmenvuotiaana hän salli viiden kuuden ratsumiehen miltei ruhjoa itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin antautui, mutta tämän urheutta osoittavan teon uhallakin ja vaikka hän on todellinen kyky, on hän saanut riutua kauan vähäpätöisissä arvoasteissa.»
»Niin, hän on saanut kehitellä kykyjään toimiessaan Ludvig viidennentoista vakoojana.»
»Miksi sanotte hänessä vakoiluksi, mitä toisissa sanotte valtiotaidoksi? Tiedän kyllä, että hän oli kirjeenvaihdossa kuninkaan kanssa kuninkaan ministerien selän takana. Kukapa hovimiehistä ei tekisi samaa?»
»Mutta, hyvä herra», huudahti kuningatar ilmaisten, kuinka perinpohjin hän tunsi politiikasta ne yksityiskohdat, joita hän nyt puuttui käsittelemään, »teidän suosittelemanne mies on täysin moraaliton! Hänellä ei ole periaatteita eikä kunniantuntoa! Herttua de Choiseul on sanonut minulle, että Dumouriez teki hänelle kaksi korsikalaisia koskevaa ehdotusta: toisen mukaan korsikalaiset oli masennettava, toisen mukaan vapautettava.»
»Se on totta, madame, mutta herra de Choiseul on unohtanut mainita teille, että edellinen hyväksyttiin ja että Dumouriez taisteli urheasti sen toteuttamiseksi.»
»Jos otamme Dumouriezin ministeriksi, merkitsee se, että julistamme sodan Euroopalle.»
»Ah, madame», sanoi Gilbert, »sota on jo julistettu kaikissa sydämissä! Tiedättekö, montako vapaaehtoista on ilmoittautunut tästä departementista? Kuusisataatuhatta! Jurassa naiset ovat sanoneet, että kaikki miehet saavat lähteä ja että he puolustavat maata, kunhan heille vain jätetään piikit aseiksi.»
»Lausuitte sanan, joka saa minut vapisemaan, hyvä herra», huomautti kuningatar.
»Suokaa anteeksi, madam, ja mainitkaa se sana, jottei minulle sattuisi toistamiseen samaa erehdystä.»
»Lausuitte sanan piikit… Voi, vuoden 89 piikit, herra Gilbert! Olen yhä näkevinäni kahden poloisen henkivartijani päät kahden piikin kärjessä!»
»Ja silti, madame, muuan nainen, muuan äiti on ehdottanut, että ryhdyttäisiin keräämään varoja piikkien valmistamiseksi.»
»Entä onko joku nainen, joku äiti saanut jakobiinit omaksumaan punaisen, verenkarvaisen myssyn?»
»Teidän majesteettinne erehtyy jälleen», vastasi Gilbert. »Yhdenvertaisuus on haluttu pyhittää jollakin vertauskuvalla. Ei voitu määrätä, että kaikki ranskalaiset pukeutuisivat samanlaiseen asuun. Käytännöllisyyden vuoksi hyväksyttiin vain muuan puvunosa samanlaiseksi: talonpoika-rukan päähine! Parhaana pidettiin punaista väriä, ei siksi, että se on veren synkeä väri, vaan koska punainen päinvastoin on iloinen, helakka ja joukoille mieluinen väri.»
»Hyvä on, tohtori», virkkoi kuningatar, »niin kauan kuin te olette uusien keksintöjen harras ihailija, en ihmettele, jos jonakin päivänä tulette koettelemaan kuninkaan valtimoa kädessä piikki ja punainen myssy päässä».
Huomatessaan, ettei voisi järkyttää Gilbertin vakaumusta, kuningatar poistui, kasvoillaan osittain leikkisä, osittain katkera ilme.
Madame Elisabeth aikoi seurata häntä, mutta Gilbert sanoi hänelle miltei rukoilevalla äänellä:
»Madame, tehän rakastatte veljeänne?»
»Oi», vastasi madame Elisabeth, »se ei ole rakkautta, vaan jumalointia!»
»Oletteko valmis esittämään hänelle hyvän neuvon, jonka muuan ystävä hänelle antaa?»
»Voi, sanokaa! Ja jos se neuvo on todella hyvä…»
»Minun käsittääkseni se on verraton.»
»Puhukaa siis, puhukaa!»
»No niin, kun hänen feuillanttiministeriönsä kaatuu — se ei tule pitkäikäiseksi — valitkoon hän ministerit, joiden päässä on kuningattaren pelkäämä punainen myssy.»
Gilbert kumarsi syvään madame Elisabethille ja poistui.