VI
Dumouriez
Olemme selostaneet kuningattaren ja Gilbertin välisen puhelun keskeyttääksemme jonkun verran yksitoikkoiselta tuntuvan historiallisen esityksen ja kuvatuksemme vähemmän kuivakiskoisesti tapahtumien kulkua ja puolue-elämän kehitystä.
Narbonnen ministeriö pysyi toimessa kolme kuukautta Sen kaatoi eräs
Vergniaudin puhe.
Kuten Mirabeau oli aikoinaan sanonut: »Minä näen täältä ikkunan…» niin Vergniaudkin, kun tuli tieto, että Venäjän keisarinna oli solminut rauhan Turkin kanssa ja että Itävalta ja Preussi olivat helmikuun 7 päivänä allekirjoittaneet Berlinissä hyökkäys- ja puolustusliiton, nousi puhujalavalle ja huudahti:
»Minäkin voin sanoa, että tältä puhujalavalta näen palatsin, missä vastavallankumous sikiää ja missä kehitellään sotaliikkeitä, joiden on määrä luovuttaa meidät Itävallan haltuun… On tullut päivä, jolloin voimme panna rajan moiselle rohkeudelle ja nöyryyttää vehkeilijät. Kammo ja kauhu ovat usein lähteneet tuosta palatsista menneinä aikoina mielivallan nimessä. Astukoot kammo ja kauhu tänään sinne lain nimessä!»
Ja jäntevällä eleellä tuo suurenmoinen puhuja näytti työntävän edellään pelon ja kauhun kaksoistyttäriä.
Ne astuivat todella Tuileriein palatsiin, ja Narbonnen, joka oli kohonnut lemmen henkäisystä, kaatoi myrskyn vihurituuli.
Tämä kukistuminen tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1792.
Tuskin oli kulunut kolmeakaan kuukautta kuningattaren ja Gilbertin tapaamisesta, kun Ludvig XVI:n puheille opastettiin muuan pienikokoinen, notkealiikkeinen, hermostunut mies, jolla oli älykkäät piirteet, säkenöivät silmät ja leirielämän ahavoittamat kasvot ja joka oli kuudenkuudetta vuoden ikäinen, vaikka näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen yllänsä oli kenttämarsalkan virkapuku.
Vain siunaaman hetken hän joutui olemaan yksin salongissa, johon hänet oli opastettu, sillä ovi aukeni pian ja kuningas astui huoneeseen.
Ensimmäistä kertaa nämä kaksi miestä seisoivat toisiaan vastassa.
Kuningas loi pikku mieheen laimean ja raskaan silmäyksen, joka silti ilmaisi jonkunlaista tarkkailunhalua. Pikku mies puolestaan silmäili kuningasta tutkivin, epäilevin ja polttavin katsein.
Kukaan ei ollut jäänyt ilmoittamaan vierasta, mikä todisti, että vieras oli ilmoitettu ennakolta.
»Herra Dumouriez vai kuinka?» aloitti kuningas keskustelun.
Dumouriez kumarsi.
»Kuinka kauan olette ollut Pariisissa?»
»Helmikuun alusta lähtien, sire.»
»Herra de Narbonneko on kutsuttanut teidät pääkaupunkiin?»
»Niin, ilmoittaakseen minulle, että minut oli määrätty elsassilais-armeijaan marsalkka Lucknerin palvelukseen ja että saisin Besançonin divisionan päällikkyyden.»
»Mutta ette olekaan lähtenyt?»
»Sire, otin vastaan tarjouksen. Mutta katsoin velvollisuudekseni huomauttaa herra de Narbonnelle, että koska sota on tulossa» (Ludvig XVI säpsähti silminnähden) »ja näyttää käyvän yleiseksi», jatkoi Dumouriez olematta huomaavinaan säpsähdystä, »olisi mielestäni paikallaan huolehtia Etelä-Ranskasta, jonne voidaan tehdä odottamaton hyökkäys. Minusta tuntui siis välttämättömältä laatia puolustussuunnitelma etelää varten ja lähettää sinne komentajakenraali ynnä armeija.»
»Niin, ja te olette esittänyt suunnitelmanne herra de Narbonnelle puhuttuanne siitä ensin Gensonnén ja monien muiden girondelaisten kanssa?»
»Gensonné on ystäväni, sire, ja luulen, että hän on, kuten minäkin, teidän majesteettinnekin ystävä.»
»Puhelen siis nyt girondelaisen kanssa?» huomautti kuningas hymyillen.
»Sire, puhelette isänmaanystävän, kuninkaansa uskollisen alamaisen kanssa.»
Ludvig XVI puraisi turpeita huuliaan.
»Ja palvellaksenne tehokkaammin kuningasta ja isänmaata olette kieltäytynyt ulkoasiainministerin väliaikaisesta toimesta?»
»Sire, vastasin heti, että pidin minulle luvattua päällikkyyttä parempana kuin 'väliaikaista' tai 'ei väliaikaista' ministerintointa. Olen sotilas enkä valtiomies.»
»Minulle on päinvastoin vakuutettu, että olette kumpaakin, hyvä herra», väitti kuningas.
»Minulle on osoitettu liian suurta kunniaa, sire.»
»Juuri sen vakuuttelun perusteella olen halunnut teidät ministeriksi.»
»Ja samasta syystä, sire, minä olen jatkuvasti kieltäytynyt, vaikka mieltäni on syvästi pahoittanut, etten ole teitä totellut.»
»Entä miksi te kieltäydytte?»
»Koska tilanne on arveluttava, sire. Se on vastikään kaatanut herra de Narbonnen ja pilannut herra de Lessartin maineen. Jokaisella miehellä, joka luulee kykenevänsä johonkin, on oikeus joko vetäytyä syrjään tai vaatia, että häntä käytetään hänen arvonsa mukaan. Sire, minä joko kelpaan johonkin tai en kelpaa mihinkään. Ellen kelpaa mihinkään, jättäkää minut vähäpätöisyyteeni. Kuka tietää, mikä kohtalo odottaa minua, jos te saatte minut siitä lähtemään? Jos kelpaan johonkin, älkää tehkö minusta päivän ministeriä, hetken valtaa. Antakaa minulle jotakin, mihin voin nojata, jotta te puolestanne voisitte nojata minuun. Meidän asiamme — anteeksi, sire, teidän majesteettinne huomaa, että teen teidän asianne omikseni — meidän asiamme ovat ulkomailla liian huonossa huudossa, jotta hovit voisivat neuvotella väliaikaisen ministerin kanssa. Tämä väliaikaisuus — suokaa anteeksi sotilaan suorasukaisuus» (kukaan ei ollut vähemmän suorasukainen kuin Dumouriez; mutta eräissä tilanteissa hän tekeytyi olevansa) — »tämä väliaikaisuus olisi varomattomuus, jota vastaan kansalliskokous nousisi ja joka tekisi minusta sen silmissä vastenmielisen henkilön. Sallikaa minun lisätä, että tämä väliaikaisuus paljastaisi kuninkaan, joka näyttäisi yhä kannattavan entistä ministeriötä ja odottavan vain sopivaa tilaisuutta palauttaakseen sille vallan.»
»Jos se olisi pyrkimykseni, luuletteko, että se olisi mahdotonta, hyvä herra?»
»Olen sitä mieltä, sire, että teidän majesteettinne on jo aika katkaista kaikki suhteet menneeseen.»
»Niin, ja ruveta jakobiiniksi, niinkö? Niin olette sanonut Laportelle.»
»Jos teidän majesteettinne tekisi sen, joutuisivat kaikki puolueet ymmälle ja Jakobiini! ehkä pahemmin kuin muut.»
»Miksette neuvo minua panemaan päähäni punaista myssyä?»
»Miksei, sire, jos se kelpaisi keinoksi», sanoi Dumouriez.
Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi hänelle näin. Sitten hän virkkoi:
»Te haluatte siis vakinaista ministeriöä, herra Dumouriez?»
»En halua mitään, sire… Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»
»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»
Dumouriez hymyili.
»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»
»No niin, herra Dumouriez, kuitenkin kaikitenkin… te olette ministerini.»
»Sire, uhraudun palvelukseenne, sire, mutta…»
»Ehtojako?»
»Selityksiä, sire.»
»Puhukaa, kuuntelen.»
»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että se työ on taistelua.»
»Taistelua, herra? Entä minkä vuoksi?»
»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»
»Mutta siinä tapauksessa, hyvä herra…?» keskeytti Ludvig XVI nopeasti.
»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan… Sire, ajatelkaa hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»
»Sallikaa minun keskeyttää teidät, hyvä herra.»
»Sire…»
Ja Dumouriez kumarsi.
»Niitä vaaroja olen jo kauan ajatellut.»
Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla otsaansa:
»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne alati mieleeni!»
»Sire…»
»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava pystytetään kenties Grève-toiille.»
»Katselette liian etäälle, sire.»
»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä… Jatkakaa, herra Dumouriez.»
Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus, jommoista hän ei ollut odottanut.
»Sire», sanoi hän, »sallikaa minun siirtää keskustelu toisilla aloille».
»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa, etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»
»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on ollut kunnia sanoa teille?»
»Kyllä, hyvä herra.»
»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla. Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni», lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».
Hän kumarsi lähteäkseen.
»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta.
Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»
»Virkatoverini?»
»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»
»Sire, te panette minut suureen vastuuseen.»
»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän vastuullenne.»
»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne meriministeriksi.»
»Lacoste?» toisti kuningas. »Vähäpätöinen laivaston varusmestariko?»
»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»
»Se on hyvä suositus… Entä toiset?»
»Neuvottelen, sire.»
»Saanko tietää, keiden kanssa neuvottelette?»
»Brissotin, Condorcetin, Pétionin, Rödererin, Gensonnén…»
»Toisin sanoin koko girondelais-puolueen kanssa…»
»Niin, sire.»
»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin perustuslailliset ja feuillantit.»
»Sitten vielä muuan seikka, sire.»
»Mikä se on?»
»Haluan kuulla, miellyttävätkö lupaamani neljä kirjelmää teitä.»
»Sen näemme illalla, hyvä herra.»
»Tänä iltanako, sire?»
»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»
»Entä Duport du Tertre?»
»Hän on jättänyt erohakemuksensa.»
»Olen illalla teidän majesteettinne käskettävissä.»
Ja Dumouriez kumarsi hyvästiksi.
»Odottakaa vielä hetki», kehoitti kuningas. »Minäpä paljastan teidät.»
Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla naisilla oli kädessä rukouskirja.
»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä iltana järjestämme uuden ministeriön».
Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.
»Hyvä herra», virkkoi hän, »tunnetteko tohtori Gilbertin?»
»En tunne, madame», vastasi Dumouriez.
»Ettekö? Tutustukaa siis häneen.»
»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee häntä?»
»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle, että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»
Tällöin aukaistiin kuninkaan työhuoneen ovi. Ludvig XVI oli menossa messuun.
Dumouriez lähti ulos kuninkaan perässä.
Kaikki hovimiehet väistyivät hänen tieltään kuin ruttotautisen edestä.
»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen korvaansa.
»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut antaa minulle uuden armonosoituksen.»
Ja hän poistui.