VIII
Punainen myssy
Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti. Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.
Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä oli
tullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies.
Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies.
Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.
Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.
Mitä tekisi Robespierre hänet nähdessään?
Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.
Jäätävä äänettömyys vallitsi kokoushuoneessa.
Dumouriez käsitti polttaneensa kaikki sillat takanaan.
Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.
Robespierre oli yksi näistä miehistä.
Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti Robespierren ohuilta huulilta.
Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.
Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:
»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»
Robespierren sihinästä huolimatta sali puhkesi jälleen suosionosoituksiin.
»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus, mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»
Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein vihelletty ja harvoin hurrattu.
»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla: toimikoon hän kuten on puhunut!»
Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli tarkoittanutkin.
Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat, että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin. Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.
Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.
Hän astui puhujalavalle ja aloitti juhlalliseen tapaansa:
»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu, johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä. Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen. Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»
Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta.
Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.
Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista teeskennellen.
»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli minun syleillä sinua!»
Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet rintaansa vasten.
Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota se
Robespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.
»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen siis nyt pyhimys.»
Salin ja parvekkeitten huutaessa hurraata hän asteli ovelle.
Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.
Tämä nuori mies oli Chartresin herttua.
Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.
Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta, tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan. Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli jaksavansa.
Dumouriez tuli nyt ilmoittamaan, että nimitys oli tapahtunut.
Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.
Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi keskustelu tietysti kuninkaaseen.
»Siltä taholta tulee vastus», huomautti Roland hymyillen.
»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»
Ja huomattuaan, että rouva Roland hymyili, hän lisäsi:
»Samaa ei tunnu rouva Roland ajattelevan.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?» kysyi tämä.
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuningattaren?»
Dumouriez puolestaan jätti vastaamatta ja tyytyi vain hymyilemään.
Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan puheille.
Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo kulunut pitkälle.
Miksi Dumouriezin teki mieli jäädä?
Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden — Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi suojelemaan myös vaimoa.
Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.
He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja vieraat lähtivät.
»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet vastaisesta työtoveristamme?»
Rouva Roland hymähti.
»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa sinut ministeriöstä.»
»Se on tarkalleen minunkin käsitykseni», myönsi Roland.
Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.
Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.
Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt milloinkaan muunlaista.
Hän meni Tuilerieihin siis tavallisessa asussaan ja pysytteli viimeisenä.
Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin pääsy.
»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi sisäministeri».
Juhlamenojen ohjaaja ei näyttänyt sitä lainkaan uskovan.
Dumouriez kuuli kiistan ja ehätti välittämään.
»Miksette laske herra Rolandia sisälle?» kysyi hän.
»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään, »kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia kengissä!»
»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti.
»Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»
Ja hän työnsi Rolandin kuninkaan työhuoneeseen.