IX
Ulkona ja sisällä
Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.
Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..
Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli myrkytetty.
Leopoldin mukana meni hautaan Itävallan heilahteleva politiikka.
Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet, sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme [Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko, kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle, hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen, jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen ja Silvio Pellicon teloittaja!
Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan vihollinen.
Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa palatsissaan.
Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli rakastajattaria!
De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin
Koblenzista saapunut sanansaattaja.
Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.
Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin osan Pommeria tai Puolaa.
Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.
Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.
Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.
Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin seuraavanlainen manifesti:
»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.
2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta, kuten ammoin oli ollut laita.
3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23
päivänä 1789.»
Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia toiveita.
Dumouriez kohautti niille olkapäitään.
Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.
Maaliskuun 16 päivänä 1792 Kustaa III murhattiin eräissä tanssiaisissa.
Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen heti Ludvig XVI:lle.
Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta, houkuttelua ja metkuja.
Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan? Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.
Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.
Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta epäili emigrantteja.
Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullut
Ranskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.
Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset ja anarkistit.
Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä johtajaa Ranskassa.
Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja
Lotringin Kaarlo-herttua.
Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.
Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,
Lameth, Duport ja feuillantit.
Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin jälkijoukossa kuin etunenässä.
Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,
Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.
Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,
Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja
Collot-d'Herbois.
Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi hänelle etua ja mainetta.
Robespierre oli painunut pimentoon: hän odotti.
Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez, häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?
Lafayettelleko, Mars-kentän miehelle?
Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.
Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.
Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin armeijakunnan päällikkyys.
Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea pitkin Givetistä Namuriin.
Luckner vartioisi Franche-Comtéta.
Rochambeau valtaisi Flandrian.
Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisi
Flandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisi
Brysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.
Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa. Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä ylipäällikön.
Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous olisi siten suoritettu.
Entä Robespierre?
Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.
Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi eläkettä neiti de Robespierrelle?
Mutta nyt, kuten aina, Lafayette oli itselleen uskoton.
Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja itävaltalaisille.
Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.
Biron oli orleanistikenraali.
Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.
Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin päin.
Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.
Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.
Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:
»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»
Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa, ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.
Samoin kävi Dillonin.
Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan ja pysähtyivät vasta Lillessä.
Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden ympärillä.
Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?
Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.
Gironden ensimmäinen aikomus olikin antaa Marie-Antoinettelle isku iskusta.
Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut pyssynluodilla.
Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.
Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla, etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin, ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin, ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty kuusituhatta ritaria!
Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin majurille.
Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä kuninkaaseen ja kuningattareen.
Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.
Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.
Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään kasarmille.
Upseerit yrittivät vastarintaa, mutta sotamiehet jättivät heidät pulaan.
Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.
Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.
Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle: kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.
Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.
Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako, joka tällä kerralla onnistuisi.
Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies, joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi, koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä, että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköä pitämään silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä.
Pitämään silmällä ja vartioimaan mitä? Pétion ei sitä maininnut.
Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei siitäkään hiiskuttu.
Mutta tarvitsiko puhuakaan Tuilerieistä tai kuninkaasta?
Ketä oli pidettävä silmällä? Vihollista.
Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää? Vihollisleirin.
Missä oli vihollisleiri? Tuilerieissä.
Kuka oli vihollinen? Kuningas.
Näin oli tämä suuri kysymys esitetty.
Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan kuninkaalle!
Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten seinille.
Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.
Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian todistuksen.
Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.
Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä, jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai sortuisivat.
Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.
Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?
Charny eleli onnellisena, unohtaen kaikki Andréen sylissä.