X
Guénégaud-katu ja Tuileriein palatsi
Lukija muistanee vielä, että de Grave oli pyytänyt eroa ministerintoimesta. Kuningas oli melkein evännyt tämän pyynnön; Dumouriez oli evännyt sen tykkänään.
Dumouriezille oli tärkeätä säilyttää de Grave ministeriössä, sillä tämä oli hänen miehiään. Hän oli niin tehnytkin, mutta äsken mainitsemamme kaksoistappion johdosta hänen täytyi uhrata sotaministerinsä.
Hän hylkäsi ministerin ja viskasi hänet herkkupalana jakobiinien
Kerberos-koiralle vaientaakseen ärhentelyn.
De Graven tilalle hän vallitsi eversti Servanin, paashien entisen opettajan, jota hän alkuaankin oli kuninkaalle ehdottanut. Hän ei varmaankaan tiennyt, mikä mies hänen uudesta työtoveristaan tulisi ja minkä iskun tämä mies antaisi kuninkuudelle.
Sillaikaa kun kuningatar valvoi Tuileriein ullakkoikkunoissa silmäillen näköpiiriä, eivätkö kauan odotetut itävaltalaiset jo pian tulisi esille, valvoi muuan toinen nainen pienessä salongissaan Guénégaud-kadun varrella.
Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt sinne Narbonnen.
Naisten käsi on mukana kaikkialla näinä kauhun vuosina 91, 92 ja 93.
Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan kulunut.
Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.
Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta, jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.
Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.
»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut, »ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»
Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan. Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland vetosi julkisuuteen.
Hän perusti sanomalehden, Lämpömittarin, mutta huomasi varsin pian itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.
Servanin nimitys tuli hänen avukseen.
Mutta se ei riittänyt. Dumouriezin lamauttama neuvosto ei saanut mitään toimeen.
Kansalliskokous oli sivaltanut iskun: se oli päättänyt hajoittaa perustuslaillisen kaartin ja vangita de Brissacin.
Toukokuun 29 päivän illalla Roland palasi kotiinsa Servanin seurassa ja ilmoitti tämän uutisen vaimolleen.
»Mitä on tehty virkaheitto-kaartilaisille?» kysyi rouva Roland.
»Ei mitään.»
»Ovatko he siis vapaina?»
»Ovat, mutta heidän on täytynyt luopua sinisestä asetakistaan.»
»Huomenna he pukeutuvat punaiseen asetakkiin ja kulkevat kaduilla sveitsiläisinä.»
Ja seuraavana päivänä Pariisin kadut kuhisivat kirjavanaan sveitsiläis-univormuja.
Virkaheitto-kaartilaiset olivat vaihtaneet asua, siinä kaikki.
He olivat yhä Pariisissa, kurkottaen kättä ulkomaalaiselle, viitaten tätä tulemaan ja valmiina aukaisemaan sille portit.
Roland ja Servan eivät keksineet minkäänlaista parannuskeinoa.
Rouva Roland otti paperiarkin, pani kynän Servanin käteen ja sanoi:
»Kirjoittakaa: 'Ehdotus, että heinäkuun 14 päivän juhlaksi Pariisiin järjestetään leiri parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle…'»
Servan laski kynän kädestään, ennenkuin oli kirjoittanut lauseen loppuun.
»Kuningas ei suostu milloinkaan», väitti hän.
»Tätä toimenpidettä ei esitetäkään kuninkaalle, vaan kansalliskokoukselle. Ette te liioin esitä sitä ministerinä, vaan kansalaisena.»
Kuin salaman väläyksessä Roland ja Servan silmäilivät suunnatonta näköpiiriä.
»Ah, olette oikeassa!» huudahti Servan. »Tällä ehdotuksella ja pappeja koskevalla päätöksellä me pidämme kuningasta kurissa.»
»Käsitättehän vai kuinka? Papit jauhavat vastavallankumousta perheessä ja yhteiskunnassa. Papit ovat lisänneet uskontunnustukseensa lauseen: 'Ja ne, jotka maksavat veroa, tuomitaan kadotukseen?' Viisikymmentä valan vannonutta pappia on surmattu, heidän talonsa on ryöstetty, heidän peltonsa tallattu puolen vuoden aikana. Kansalliskokous säätäköön pakkolain kapinoivia pappeja vastaan. Kirjoittakaa anomuksenne valmiiksi, Servan. Roland sommittelee lakiehdotuksen.»
Servan kirjoitti lauseen loppuun.
Sillaikaa Roland sepitti seuraavaa:
»Kapinoiva pappi karkoitetaan maasta kuukauden kuluessa, jos kaksikymmentä verovelvollista kansalaista sitä vaatii, piiri sitä puoltaa ja hallitus kannattaa. Karkotettu saa matkakustannuksiksi kolme livreä päivittäin, kunnes hän saapuu rajalle.»
Servan luki ehdotuksensa, jossa vaadittiin leiriä parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle. Roland luki pappien karkoitusta koskevan lakiehdotuksensa. Kysymyksen ydin olikin tässä. Toimiko kuningas rehellisesti vai oliko hän petturi? Jos kuningas oli vilpittömästi perustuslaillinen, hyväksyisi hän molemmat ehdotukset, mutta jos hän oli kavaltaja, panisi hän niitä vastaan kieltonsa.
»Minä allekirjoitan anomukseni yksityisenä kansalaisena», sanoi Servan.
»Ja Vergniaud esittää pappeja koskevan lakiehdotuksen», virkkoivat aviopuoliset yhteen ääneen.
Seuraa vana päivänä Servan jätti anomuksensa kansalliskokoukselle.
Vergniaud tunki lakiehdotuksen taskuunsa ja lupasi ottaa sen esille sopivan hetken koittaessa.
Samana iltana, kun kansalliskokous sai käsiteltäväkseen anomuksen,
Servan tuli ministerineuvoston istuntoon.
Hänen tekonsa tiedettiin. Roland ja Clavières puolustivat sitä
Dumouriezia, Lacostea ja Duranthonia vastaan.
»No, hyvä herra», huudahti Dumouriez, »tehkää tili esiintymisestänne!»
»Kenelle?» kysyi Servan.
»Kuninkaalle, kansalle, minulle!»
Servan hymyili.
»Herra», jatkoi Dumouriez, »te olette tänään astunut kauas vievän askelen».
»Niin olen, hyvä herra. Tiedän sen itsekin. Se on merkitykseltään mitä tärkein.»
»Onko kuningas valtuuttanut teidät menettelemään niin?»
»Ei ole, hyvä herra, myönnän sen.»
»Oletteko neuvotellut asiasta työtoverienne kanssa?»
»En ole, myönnän senkin.»
»Miksi siis olette niin tehnyt?»
»Koska se oli velvollisuuteni yksityisenä henkilönä ja kansalaisena.»
»Olette siis laatinut tulenaran ehdotuksenne yksityisenä miehenä ja kansalaisena?»
»Juuri niin,»
»Miksi siis olette nimikirjoituksenne alle merkinnyt arvoksenne: sotaministeri?»
»Koska halusin osoittaa kansalliskokoukselle, että olen valmis ministerinä kannattamaan, mitä olen yksityisenä kansalaisena ehdottanut.»
»Hyvä herra», huomautti Dumouriez, »tekonne on sekä huonon kansalaisen että huonon ministerin teko».
»Hyvä herra», vastasi Servan, »sallikaa minun itseni arvostella asioita, joka ovat omantunnon kysymyksiä.
Jos tarvitsen tuomaria näin arkaluontoisessa asiassa, koetan järjestää niin, ettei sen tuomarin nimi ole Dumouriez.»
Dumouriez kalpeni ja astui askelen Servania kohden. Tämä kosketti kädellä miekkansa pontta. Dumouriez teki samoin.
Tällöin astui kuningas sisälle. Hän ei tiennyt vielä Servanin ehdotuksesta.
Kaikki olivat vaiti.
Seuraavana päivänä keskusteltiin kansalliskokouksessa ehdotuksesta, että kaksikymmentä tuhatta vapaaehtoista majoitettaisiin Pariisiin.
Kuningas ihan jähmettyi, kun hän kuuli tämän uutisen, ja kutsutti puheilleen Dumouriezin.
»Te olette uskollinen palvelija», sanoi hän, »ja minä tiedän, kuinka te olette ajanut kuninkuuden etuja Servan-heittiötä vastaan».
»Kiitän teidän majesteettianne», vastasi Dumouriez.
Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
»Tietääkö kuningas, että ehdotus on hyväksytty?»
»En», vastasi kuningas, »enkä siitä väiltäkään. Olen päättänyt sovelluttaa tähän tapaukseen kielto-oikeuttani.»
Dumouriez ravisti päätänsä.
»Ettekö ole samaa mieltä, hyvä herra?» kysäisi kuningas.
»Sire», vastasi Dumouriez, »voimatta millään keinoin tehdä vastarintaa, kansan enemmistön epäluulon, jakobiinien raivon ja tasavaltalaispuolueen syvämietteisen politiikan maalitauluna te julistaisitte sillä teollanne ilmisodan».
»Tulkoon vain ilmisota! Koska käyn sotaa ystäviäni vastaan, voin käydä sitä myöskin vihollisiani vastaan.»
»Sire, edellisessä teillä on kymmenen voiton, jälkimäisessä yhtä monta tappion mahdollisuutta.»
»Ettekö siis tiedä, mitä tarkoitusta varten ne kaksikymmentä tuhatta miestä tänne kerätään?»
»Jos teidän majesteettinne sallii minun puhua vapaasti viisi minuuttia, toivon voivani todistaa teille, etten ainoastaan tiedä, mitä niillä tahdotaan teettää, vaan lisäksi arvaan, mitä tulee tapahtumaan.»
»Puhukaa, herra», sanoi kuningas, »minä kuuntelen».
Ja nojaten kyynärpäänsä nojatuolin käsipuuhun ja tukien päätänsä kämmentä vasten Ludvig XVI kuunteli.
»Sire», aloitti Dumouriez, »ne, jotka ovat panneet alulle tämän asian, ovat yhtä paljon isänmaan kuin kuninkaan vihollisia».
»No, nyt myönnätte sen itsekin!» keskeytti kuningas.
»Menen vielä pitemmälle ja väitän, että sen toteuttaminen saa aikaan suuria onnettomuuksia.»
»Entä sitten?»
»Sallikaa, sire…»
»Jatkakaa, jatkakaa!»
»Sotaministeri on menetellyt hyvin rikollisesti vaatiessaan kerättäväksi Pariisin lähistölle kaksikymmentätuhatta miestä, vaikka armeijamme muutenkin ovat heikot, rajamme uhatut ja kassamme tyhjät.»
»Niin, niin, rikollisesti kylläkin», vahvisti kuningas.
»Eikä vain rikollisesti, sire, vaan lisäksi typerästi, mikä on vielä pahempaa! Onhan varomatonta ehdottaa kansalliskokoukselle kerättäväksi tänne kuriton lauma vetoamalla sen yltiöisänmaallisiin tunteisiin, sillä ensimmäinen kunnianhimoinen seikkailija voi käyttää sitä hyväkseen.»
»Ah, Servanin takana on Gironde.»
»Niinpä kyllä», myönsi Dumouriez, »mutta Gironde ei siitä hyödy, sire».
»Ehkä feuillantit hyötyvät, vai kuinka?»
»Ei kumpikaan puolue, mutta kyllä jakobiinit, joiden kannattajia on kaikkialla valtakunnassa ja joilla noiden parinkymmenen tuhannen vapaaehtoisen joukossa on kenties yhdeksäntoistatuhatta opetuslasta. Uskokaa minua, sire, tuo päätös kaataa päätöksentekijät.»
»Jos olisin siitä varma, tuntisin saaneeni melkein täyden lohdutuksen!» huudahti kuningas.
»Minun käsittääkseni, sire, se päätös on, vaarallinen kansalle, kuninkaalle, kansalliskokoukselle ja etenkin sen aikaansaajille, joiden rangaistukseksi se koituu. Siitä huolimatta neuvon teitä vahvistamaan sen. Se on keksitty niin ovelasti, että luulen, sire, sen lähteneen jonkin naisen päästä.»
»Rouva Rolandin varmaankin? Mikseivät naiset kehrää ja kudo sukkia sen sijaan että sekaantuvat politiikkaan?»
»Mitä sille voi, sire! Maintenon, Pompadour ja du Barry ovat vieroittaneet naiset entisistä askareistaan. Päätösehdotus on sommiteltu perin viekkaasti, siitä kiisteltiin kiihkeästi, ja se hyväksyttiin intomielisesti. Kaikki ovat villissä tämän onnettoman päätöksen taida. Jos esitätte kieltonne, pannaan se silti täytäntöön. Kahdenkymmenentuhannen asemasta, jotka kerätään laillista tietä ja joita siis voidaan pitää edes jonkunlaisessa kurissa, maakunnista saapuu lähestyvän liittojuhlan johdosta neljäkymmentätuhatta, jotka voivat yhdellä iskulla kumota perustuslain, hajoittaa kansalliskokouksen ja kaataa valtaistuimen… Jos olisimme voittajia sensijaan että olemme voitettuja», lisäsi Dumouriez alentaen ääntänsä, »jos voisin jollakin verukkeella antaa Lafayettelle ylipäällikkyyden ja satatuhatta miestä hänen käytettäväkseen, niin sanoisin: 'Sire, älkää vahvistako sitä!' Meidät on lyöty ulkona ja sisällä, ja siksi sanon: 'Sire, vahvistakaa se!'»
Tällöin koputettiin huoneen ovelle.
»Sisään!» kehoitti Ludvig XVI.
Tulija oli kamaripalvelija Thierry.
»Sire», sanoi tämä, »oikeusministeri Duranthon pyytää puhutella teidän majesteettianne».
»Mitä hän haluaa? Käykää katsomassa, Dumouriez.»
Kenraali poistui.
Tällöin kuningattaren puolelle johtavan oven verho työntyi syrjään, ja
Marie-Antoinette astui esille.
»Sire, sire», sanoi hän, »pysykää lujana! Dumouriez on jakobiini kuten muutkin! Hän on pitänyt päässänsä punaista myssyä! Tiedättehän lisäksi, että mieluummin tuhoudun ilman Lafayettea kuin pelastun hänen avullaan!»
Kun Dumouriezin askelten ääni lähestyi ulkoa, painui oviverho takaisin ja näky katosi.