XI
Kuninkaan kielto-oikeus
Kun verho oli painunut paikoilleen, aukeni ovi.
»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja koskeva asetus hyväksytty».
»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä asetuksessa sanotaan?»
»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin, että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»
»Olette menetellyt järkevästi. Antakaahan se paperi tänne.»
Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka sanamuodon lukija jo tuntee.
Luettuaan kuningas rutisti paperin ja viskasi sen kauas lattialle.
»Minä en vahvista milloinkaan mokomaa asetusta!» kivahti hän.
»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».
»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissa
asioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan!
Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää.
Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»
»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa koskevan asetuksen».
»Niinpä tein», myönsi kuningas, »mutta minut pakotettiin!»
»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen — uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen, teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa ryhtyisi.»
»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni huoneen perältä.
Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.
»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian kahdenkesken kuninkaan kanssa».
»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille vain yhden kysymyksen».
»Minkälaisen, madame?»
»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,
Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»
»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».
»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.
»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen.»
»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»
»Se on vaarallista, sire.»
»Ja te kavahdatte vaaraa?» ilkkui kuningatar.
»En, madame», vastasi Dumouriez. »Mutta haluan esittää ehtoni.»
»Ehtonne?» toisti kuningatar ylpeästi.
Dumouriez kumarsi.
»Ilmoittakaa ne, herra», kehoitti kuningas.
»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna. Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä ehdolla.»
»Mikä se ehto on?»
»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»
»Se ei käy päinsä!» huudahti kuningas.
»Mahdotonta, mahdotonta!» säesti kuningatar.
»Kieltäydyttekö?»
»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».
»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»
Sitten hän virkkoi kuningattarelle:
»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle — »jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista, ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa, etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»
Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.
»Herra Dumouriez!» kehoitti kuningatar.
Dumouriez pysähtyi.
»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus, joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat murhata meidät!»
»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella. Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja. Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää heidän upseerinsa ja päällystönsä.»
»Mutta sotaministerinähän on Servan!»
»Ei, sire, Servanin poistuttua olen minä sotaministeri.»
»Ah, tekö?» huudahti kuningas.
»Tekö rupeatte sotaministeriksi?» kysyi kuningatar.
»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»
Kuningas ja kuningatar silmäilivät jälleen toisiaan kuin neuvotellakseen.
»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa. Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus, joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan turmioksi.»
»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»
»Vastaan siitä.»
»Ottakaa siis sotaministerin toimi», sanoi kuningas.
»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu, mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun. Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»
»Jos teistä tulee sotaministeri, luotan teihin täydellisesti.»
»Siirtykäämme nyt pappeja koskevaan asetukseen.»
»Kuten jo sanoin, hyvä herra, sitä en vahvista milloinkaan.»
»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi vahvistaa jälkimäinenkin.»
»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei oikeuta tekemään toista virhettä.»
»Sire, ellette vahvista asetusta, on toinen virheenne edellistä raskaampi.»
»Sire!» huomautti kuningatar.
Kuningas kääntyi Marie-Antoinetteen päin.
»Tekin, madame?»
»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin hänkin.»
»No, siinä tapauksessa…» aloitti kuningas.
»Siinä tapauksessa, sire…?» toisti Dumouriez.
»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»
»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan odottaa.»
Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui. Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi sulkeutui hänen perässään.
»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä teillä nyt on sanottavaa?»
»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten… niin, sitten katsotte, mitä teette pappeja koskevalle asetukselle.»
»Mutta jos hän vetoo sanaani, madame?»
»Hyvä! Hän joutuu pahaan pulaan ja siten meidän valtaamme.»
»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut sanani.»
»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»
Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen huoneeseen.