XII
Tilaisuus
Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.
Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus, joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki perikatoonsa omaa erikoistietään.
Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.
»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»
»Kuinka niin?» ihmetteli rouva Roland.
»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty, innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta kysymyksestä, mutta…»
»No?»
»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»
»Dumouriez?»
»Hän.»
»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran… Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee päivittäin kuningattaren kanssa.»
»Hän on petturi!»
»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières tänne.»
»Missä on Roland?»
»Vastaanotollaan sisäministeriössä.»
»Mitä te aiotte tehdä sillä välin?»
»Kyhään kirjeen, jonka saatte lukea palattuanne…»
»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit ovat jo kauan etsineet!»
»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet… — Älkää palatko ilman
Clavièresia.»
»Se tehtävä voi viivästyttää paluutani.»
»Minä tarvitsen tunnin.»
»Kirjoittakaa! Ja innoittakoon Ranskan henki teidän kynänne!»
Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:
»Sire,
Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa, jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.
Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa, joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut. Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana, on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään. Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta, mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on suosittava.
Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä, ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun, kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan, luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.
Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.
Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava, mihin nykyinen sukupolvi pystyy.
Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle, johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.
Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta, todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.
Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!
Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys. Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.
Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä, tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää tyytymättömiltä kaiken toivon.
Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo, ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun täytyy sanoa, että kansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!
Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan välttää.
Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle, silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon, joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi niille, jotka ovat sen mananneet esille.
Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.
Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän kiitollisuuden.
Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.
Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen. Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.
Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?
Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä, lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.
Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki, joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta, ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.
Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden miehen velvollisuus.
Kesäkuun 10 päivänä, IV:nä vapausvuonna.»
Kirje oli valmis. Rouva Roland oli kirjoittanut sen kertaakaan pysähtymättä. Servan, Clavières ja Roland astuivat huoneeseen.
Muutamin sanoin rouva Roland selosti ystäville suunnitelmansa.
Ystävykset lukisivat kirjeen, ja seuraavana päivänä se luettaisiin kolmelle poissaolevalle ministerille: Dumouriezille, Lacostelle ja Duranthonille.
Joko he hyväksyisivät kirjelmän ja allekirjoittaisivat sen Rolandin mukana tai hylkäisivät sen, missä tapauksessa Servan, Clavières ja Roland esittäisivät yhteisen erohakemuksen perustellen tekoaan sillä, että heidän virkatoverinsa olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta kirjelmää, joka heidän mielestään ilmaisi Ranskan todellisen käsityskannan..
Senjälkeen kirjelmä vietäisiin kansalliskokoukseen. Ranska saisi kuulla syyn näiden kolmen isänmaallisen ministerin eroon.
Ystävykset lukivat kirjelmän. Kukaan ei nähnyt siinä olevan korjaamisen varaa. Rouva Rolandin henki oli kuin yhteinen lähde, josta kukin ammensi isänmaallisuuden elämännestettä.
Mutta toisin oli laita seuraavana päivänä, kun Roland oli lukenut kirjelmän Dumouriezille, Duranthonille ja Lacostelle.
Kaikki kolme hyväksyivät kirjeen johtavat aatteet, mutta olivat eriävällä kannalla niiden ilmaisumuodosta. Lopuksi he kieltäytyivät allekirjoittamasta sitä ja sanoivat olevan parasta puhua asiasta kuninkaalle.
Se oli vain asian kiertelemistä.
Samana iltana Roland lähetti kuninkaalle kirjelmän, jonka hän oli allekirjoittanut yksin.
Miltei heti senjälkeen Lacoste ilmoitti Rolandille ja Clavièresille, että heidät oli erotettu ministeriöstä.
Kuten Dumouriez oli ennustanut, ei tilaisuutta ollut tarvinnut odottaa kauan. Kuningas ei liioin ollut päästänyt livahtamaan sitä käsistään.
Seuraavana päivänä Rolandin kirjelmä luettiin kansalliskokouksen puhujalavalta. Samaan aikaan kokoukselle ilmoitettiin Rolandin ja hänen kahden virkatoverinsa, Servanin ja Clavièresin, ero.
Kansalliskokous julisti suunnattomalla äänten enemmistöllä, että erotetut ministerit olivat ansiokkaasti palvelleet isänmaata.
Näin oli sota julistettu sekä sisällä että ulkona.
Ensimmäiset iskut sivaltaakseen kansalliskokous odotti enää vain, mille kannalle kuningas asettuisi mainittuihin kahteen asetukseen nähden.