XVI
Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen myssyn vaikkei ole jakobiini
Tulija oli tohtori Gilbert.
Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattoman
murhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.
»Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivät
kuningas ja kuningatar yhtaikaa.
»Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melu
johtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».
»Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madame
Elisabeth yhtaikaa.
»Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin on
laivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.
»Annan teille ne valtuudet», myönsi kuningas.
Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle,
kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.
»Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä.
Huolehtikaa kuninkaasta!»
Kuninkaalle hän virkkoi:
»Menkää, sire, menkää!»
»Mutta minä tahdon seurata puolisoani!» huudahti kuningatar.
»Ja minä veljeäni!» lisäsi madame Elisabeth.
»Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille, »mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen päin.
»Herra…!» aloitti Marie-Antoinette.
»Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatarta
luottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»
»Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja ja
totelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».
Gilbertille hän virkkoi:
»Hyvä herra, vastaatteko kuningattaren ja kruununprinssin
turvallisuudesta?»
»Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitä
perämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»
Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohotti
käsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.
»Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa.
Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidän
esiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä.
Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»
»Iskeköön salama siis vain minuun ja säästäköön lapseni!»
»Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa minua!»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.
»Seuratkaa meitä!» kehoitti hän.
Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.
Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren, molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali, joka onneksi oli vielä tyhjä.
Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetket
olivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.
Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen.
Rintasuojus oli valmis.
Kuninkaallinen prinsessa seisoi pöydällä veljensä vieressä, joka istui,
Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi epäsuosioon joutunutta.
Mutta Marie-Antoinette halusi sijoittua lastensa eteen.
»Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestää
ratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»
Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovan
hyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:
»Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavat
teitä!»
Ovi aukeni, ja tulva syöksyi sisälle kuin murtuneesta padosta.
»Missä on Itävallatar, missä on rouva Veto?» kiljui viisisataa ääntä.
Se oli kauhea silmänräpäys.
Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinen
voima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.
»Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinne
kehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»
Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen,
kauniina vihasta, kenties myös nälästä.
»Missä on Itävallatar?» kirkui hän. »Hän kuolee minun kädestäni!»
Gilbert tarttui hänen käteensä, talutti hänet kuningattaren eteen ja sanoi:
»Tuossa hän on!»
Kaikkein ystävällisimmällä äänellään kuningatar sanoi silloin:
»Olenko tehnyt teille itsellenne jotakin pahaa, lapsukainen?»
»Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaan
Marie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.
»No, miksi siis haluatte surmata minut?»
»Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.
»Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa… Olen ranskatar enkä näe milloinkaan synnyinmaatani… en voi siis olla onnellinen tai onneton muualla kuin Ranskassa… Ah, olisin onnellinen, jos te rakastaisitte minua!»
Ja kuningatar huoahti raskaasti.
Nuoren naisen kädestä kirposi sapeli ja hän alkoi itkeä.
»Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»
»Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo joukko on polvillaan edessänne».
Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.
Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet, piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.
»Avatkaa ovi», huusi kuningas, »avatkaa!»
»Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta on
särkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».
Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattu
ovi kääntyi saranoillaan.
Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja hänen suojakseen.
Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:
»Apuun, herrat!»
Neljä krenatööriä paljasti heti säilänsä ja asettui hänen rinnalleen.
»Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni,
siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»
Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli
vaikuttanut uhittelulta.
Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi
kuninkaan eteen.
»Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.
Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla. Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui krenatöörin käsivarteen ja sanoi:
»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani keskuudessa?»
Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi, mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle siihen saakka vierasta.
»Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»
Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja
kiroustulvan.
Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta käden
ulottuville.
Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.
Tutkiva katse kysyi tältä: »Kuinka on kuningattaren laita, hyvä herra?»
Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiitti
Gilbertiä kädenliikkeellä.
»Herra!» sanoi Legendre kuninkaalle.
Kuullessaan sanan herra kuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.
»Niin, herra… herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre. »Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä. Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan leikkikalunne ja uhrinne!»
»Hyvä on, minä kuuntelen, herra», virkkoi kuningas.
»Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte takaisin erotetut ministerit… Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»
Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki saman
uhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.
Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt,
sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:
»Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minun
tehdä.»
»Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet itävaltalaisia kuristamaan kansan!»
Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.
Gilbert niinikään liikahti ja riensi koskettamaan miehen olkapäätä.
»Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kuka
te olette?»
Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikka
tuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.
»Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä… Muistakaa nimeni, sire, se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]
Huudot yltyivät. Muuan piikkimies yritti survaista aseensa
kuninkaaseen.
Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä ja
taittoi sen polveaan vasten.
»Ei murhaa!» sanoi hän. »Vain yksi rauta saa kajota tuohon mieheen, lain rauta! Englannissa kuuluu hallinneen kuningas, jonka kaulan petetyn kansan tuomio on katkaissut. Sinun pitäisi tietää hänen nimensä, Ludvig! Älä unohda sitä!»
»Billot!» mutisi Gilbert.
»Sanokaa mitä tahansa», vastasi Billot ravistaen päätänsä, »tuo mies tuomitaan kuolemaan petturina!»
»Petturina», toistivat sadat äänet, »petturina, petturina, petturina!»
Gilbert heittäytyi kuninkaan ja väkijoukon väliin. »Älkää pelätkö, sire!» sanoi hän. »Koettakaa jollakin vakuuttavalla tavalla rauhoittaa noita raivopäitä.» Kuningas tarttui Gilbertin käteen ja kohotti sen sydämelleen.
»Tunnettehan, ettei sydämeni pelkää mitään, hyvä herra», sanoi hän. »Tänä aamuna sain nauttia pyhää ehtoollista. Tehtäköön minulle nyt mitä tahansa, minä olen levollinen. Kehoititte minua keksimään jonkun tehokkaan keinon. Riittääkö tämä?»
Kuningas tempasi erään sanskulotin päästä punaisen myssyn ja painoi sen omaan päähänsä.
Mieslauma puhkesi heti suosionosoituksiin.
»Eläköön kuningas! Eläköön kansa!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
Muuan mies tunkeutui joukon halki ja astui kuninkaan eteen. Hän piteli
kädessään pulloa.
»Kuulepas, paksu Veto, jos rakastat kansaa niinkuin sanot, todista se
juomalla kansan terveydeksi!»
Hän ojensi kuninkaalle pulloaan.
»Älkää juoko, sire!» varoitti muuan ääni. »Viini on kenties myrkytettyä.»
»Juokaa, sire, minä vastaan kaikesta», vakuutti Gilbert.
Kuningas otti pullon.
»Kansan terveydeksi!» sanoi hän.
Ja hän joi.
»Eläköön kuningas!» kajahti jälleen kuorossa.
»Sire», kuiskasi Gilbert, »teillä ei ole enää mitään pelättävää.
Sallikaa minun palata kuningattaren luo.»
»Menkää!» kehoitti kuningas ja puristi hänen kättänsä.
Gilbertin poistuessa huoneesta astuivat Isnard ja Vergniaud sisälle.
He olivat lähteneet kansalliskokouksesta ja tulivat nyt suojelemaan kuningasta kansansuosiollaan ja tarpeen mukaan myöskin ruumiillaan.
»Missä kuningas on?» kysyivät he.
Gilbert viittasi kädellään, ja molemmat kansanedustajat kiiruhtivat
kuninkaan luo.
Päästäkseen kuningattaren luo Gilbertin täytyi kulkea monen huoneen
kautta ja muiden ohella myöskin kuninkaan makuusuojan läpi.
Kaikkialla oli tungokseen asti kansaa.
»Kas vain», sanoivat miehet koetellessaan kuninkaan vuoteen pehmeyttä, »paksulla Vetolla on vuode, joka totisesti on parempi kuin meikäläisten!»
Tämä meno ja puuha ei ollut enää huolestuttavaa. Ensimmäinen kiihtymys oli häipynyt.
Gilbert jatkoi matkaansa rauhoittuneena.
Astuessaan saliin, minne oli kuningattaren jättänyt, hän silmäili
pikaisesti ympärilleen ja hengitti kevyemmin.
Kuningatar oli entisellä paikallaan. Pikku kruununprinssin päässä oli
punainen myssy kuten hänen isällänsäkin.
Viereisestä huoneesta kuului raskasta astuntaa ja Gilbert suuntasi
katseensa ovelle.
Santerre oli tulossa. Tämä jättiläinen astui saliin.
»Täälläkö Itävallatar on tavattavissa?» kysyi hän.
Gilbert astui hänen luokseen salin poikki.
»Herra Santerre», sanoi hän.
Santerre pyörähti häneen päin.
»No mutta, tekö se olettekin, tohtori Gilbert!» huudahti hän iloisesti.
»Joka ei ole unohtanut», virkkoi Gilbert, »että te olette niitä, jotka avasitte hänelle Bastiljin portit… Sallikaa minun esitellä teidät kuningattarelle, herra Santerre.»
»Kuningattarelle? Minutko kuningattarelle?» ihmetteli oluenpanija.
»Niin juuri, kuningattarelle. Kieltäydyttekö?»
»En maar kieltäydykään!» vastasi Santerre. »Aioin esittäytyä omin päin, mutta koska te olette saapuvilla…»
»Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin asukkaista».
Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:
»Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on tukehtumaisillaan!»
Kuningatar kiitti häntä katseellaan.
Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojaten
pöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:
»Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotka
palvelisivat teitä paremmin!»
Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensa
kanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.
Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuin
haaksirikosta pelastuneet.
Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänen
päässään.
»Ah, olin unohtanut sen!» huudahti hän.
Hän riisti sen päästään ja viskasi kauas lattialle.
Muuan nuori tykistöupseeri, tuskin kahdenkolmattakaan ikäinen, oli katsellut koko tätä kohtausta nojatessaan erääseen rantapengermän puuhun. Ikkunasta hän oli nähnyt kuningasta uhanneet vaarat ja hänen osakseen tulleet nöyryytykset. Kun sitten lisäksi ilmestyi punainen myssy kuninkaan päähän, ei hän voinut hillitä itseään, vaan mutisi:
»Ah, olisipa minulla edes tuhatkaksisataa miestä ja pari tykkiä, niin vapauttaisin kuninkaan tuota pikaa koko tuosta roskaväestä!»
Mutta koska hänellä ei ollut tuhattakahtasataa miestä eikä paria tykkiä ja kun hän ei voinut kauempaa katsella inhoittavaa näytelmää, kääntyi hän poispäin.
Tämä nuori upseeri oli Napoleon Bonaparte.