XVII
Vastavaikutus
Tuileriein tyhjennys oli käynyt yhtä alakuloisesti ja mykästi kuin
rynnäkkö oli ollut meluava ja pelottava.
Päivän vähäisiä tuloksia kummeksien joukko päättelikin: — Emme ole
saavuttaneet mitään. Sinne on mentävä uudelleen!
Se oli tosiaankin liian paljon, ollakseen uhkaus, mutta liian vähän
merkitäkseen tosihyökkäystä.
Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivat
arvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestä
kertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiin
lakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:
»Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin, pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»
Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.
Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet, Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli kestänyt kilvoituksen. Kuninkaallinen Ecce homo oli näyttänyt otsaa, jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu. Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»
Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.
Rojalistit olivat haltioissaan. Voittohan oli heidän.
Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.
Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen täytyi siitä lähtien nousta.
Ja tilanne näytti tosiaankin kehittyvän siihen suuntaan.
Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.
Kesäkuun 20 päivän iltana Pétion oli saapunut Tuilerieihin, kun
mellakka oli päättymässä.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »nyt vasta olen saanut kuulla, mihin
tilanteeseen teidän majesteettinne on joutunut».
»Sepä kummallista», vastasi kuningas. »Ja tätä on kumminkin kestänyt
jo melko kauan.»
Seuraavana päivänä perustuslailliset, rojalistit ja feuillantit ehdottivat kansalliskokoukselle, että julistettaisiin sotalaki pantavaksi voimaan.
Lukija muistaa, mihin edellinen sotalaki oli johtanut lähes vuotta varemmin Mars-kentällä.
Pétion riensi kansalliskokoukseen.
Ehdotusta perusteltiin väitteillä, että uusia väenkokouksia kuului olevan tekeillä. Pétion vakuutti, ettei uusista väenkokouksista ollut puhettakaan. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta. Ehdotus hylättiin.
Istunnosta Pétion lähti kahdeksan aikaan illalla Tuilerieihin vakuuttamaan kuninkaalle pääkaupungin olevan rauhallisen. Hänen mukanaan oli Sergent, vaskipiirrosten kaivertama, Marceaun vävy, valtuustonjäsen ja poliisilaitoksen johtomiehiä. Heidän seuraansa oli liittynyt pari kolme valtuustonjäsentä.
Carrousel-aukiolla jotkut Ludvig pyhän järjestön ritarit, perustuslailliset kaartilaiset ja kansalliskaartilaiset herjasivat heitä. Pétionia hätyytettiin, Sergentia lyötiin rintaan ja kasvoihin, vaikka hänen yllänsä oli valtuuston vyöhyt, kaatoipa muuan isku hänet katuun.
Perille päästyään Pétion huomasi, että häntä odotti taistelu.
Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut.
»Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha on
palannut pääkaupunkiin?»
»Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyt
tyyni ja tyytyväinen».
»Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».
»Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen mielipide arvostelkoon sen tekoja.»
»Sanokaa: kansa kokonaisuudessaan, herra.»
»Valtuusto ei pelkää kansankaan arvostelua.»
»Kuinka on Pariisin laita tällä hetkellä?»
»Se on rauhallinen, sire.»
»Se ei ole totta!»
»Sire…»
»Olkaa vaiti!»
»Kansan hallintomiehen ei tarvitse olla vaiti, sire, kun hän täyttää velvollisuutensa ja lausuu totuuden.»
»Hyvä on, voitte poistua.»
Pétion kumarsi ja lähti.
Kuningas oli esiintynyt niin kiihkeästi, hänen piirteensä ilmaisivat niin syvää kiukkua, että kuningatarkin, tuittupäinen nainen, tulisieluinen amatsooni, kauhistui.
»Hyvä Jumala», sanoi hän Rödererille, kun Pétion oli kadonnut, »eikö teidänkin mielestänne kuningas esiintynyt hyvin kiihkeästi ja ettekö pelkää, että hänen tulisuutensa tuottaa hänelle haittaa pariisilaisten taholta?»
»Madame», vastasi Röderer, »kukaan ei kummastele, että kuningas käskee alamaisen vaieta, joka unohtaa esiintyä kunnioittavasti».
Seuraavana päivänä kuningas kirjoitti kansalliskokoukselle valittaen, mikä häväistys oli kohdannut linnaa, kuninkuutta ja kuningasta. Sitten hän sepitti julistuksen kansalle.
Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän, ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.
Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.
Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,
saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de la
Rochefaucauldin luo.
Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima istunto.
Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä, mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies samalla rohkea.
Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.
Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut: »Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten avulla!»
Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon, vastaamaan haasteeseen.
Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi hyökkäilyjään.
»Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan seisomaan yksin meidän parissamme.»
Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissään
Maubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.
Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toisten
uhkaavasti muristessa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni, ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan. Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä, ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä, kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä rajalla.»
Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain umpimähkään siepata nuoli viinestään.
Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.
»Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin lomalupansa.»
Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti suosionosoitusten ukkosesta.
Muuan edustaja huusi paikaltaan:
»Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte, mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika. Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa, elämänsä!»
»Mutta tehän pidätte hänen hautajaispuhettaan!» huusi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».
»Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»
»Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minä
kannatan Vergniaudin ehdotusta».
»Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoi
Gensonné.
Äänestyksessä saivat Lafayetten ystävät kymmenen äänen enemmistön.
Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»
Kuten Pétion, niin Lafayettekin lähti kansalliskokouksesta kuninkaan luo.
Hänet otettiin vastaan leppeämmin, mutta ei yhtään suopeammin.
Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.
Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.
Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi siten täysin turvassa.
Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui miltei varmalta.
Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti katselmuksen.
Kuka oli pettänyt kuninkaan ja Lafayetten? Kuningatar!
Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?
Hänellä olikin tarkka käsi: hän oli menossa tuhoon Dantonin toimesta!
Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea toivoaan kuninkaan pelastamisesta.