XXI
Isänmaa on vaarassa
Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset toistuivat.
Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat isänmaan olevan vaarassa.
Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä järjestämään ohjelman.
Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10 päivän jälkeen.
Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.
Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.
Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.
Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta: Vapaus, yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa..
Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli kupeella.
Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat: Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!
Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti kolisten.
Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko päätti kulkueen.
Kaikille toreille, silloille ja katujen kulmiin kulkue pysähtyi.
Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään, luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:
»Isänmaa on vaarassa!»
Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan, isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan huutaa: »Apuun, lapseni!»
Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi siihen kaikuna toinen jyrähdys.
Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus — oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen myrskyn tohahdus.
Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.
Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle ilmoittautuneelle.
Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja kansalaisia.
Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.
Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos — eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen Käy päinsä. Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.
Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.
Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.
Niin tuli Bretagnesta iäkäs La Tour d'Auvergne ja etelästä nuori Viala.
Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä, itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat heille:
»Mutta laulakaa toki, te toiset! Huutakaa toki: Eläköön kansa!»
Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.
Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa, että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.
Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli kuuluttaa:
»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»
Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»
Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin halusi rangaista.
Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko liikkui amfiteatterien ympärillä.
Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.
Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.
He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.
Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä, kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan ja kruununprinssin huoneistojen välissä.
Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus tuntuisi vähemmän rasittavalta.
Rouva Campan nukkui samassa huoneessa kuin kuningatarkin.
Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin, että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.
Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.
Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja sanoi:
»Älkää jättäkö minua, Campan!»
Käytävästä kuului tällöin huuto:
»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä sain hänet kiinni.»
Se oli kamaripalvelijan ääni.
»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»
Sitten hän sanoi kamaripalvelijalle:
»Päästäkää se mies ja aukaiskaa hänelle ovi!»
»Mutta, madame…» aloitti rouva Campan.
»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä huomenna riemukulkueessa!»
Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.
Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.
Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän kohteen.
Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.
»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.
»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon kärsimysteni loppuvan pian».
»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän majesteettinne taas jotakin ikävää?»
»En, päinvastoin, Campan.»
Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin kalpeammalta.
»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee meidät vapaina ja kahleettomina».
»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»
»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei, mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»
»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.
»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat Valenciennesissa… tuona päivänä Verdunissa… tuolloin Pariisissa!'»
»Ettekö pelkää…?»
Rouva Campan epäröi jatkaa.
»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa. »Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.»
»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?» kysyi Campan.
»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä aikana», vastasi kuningatar.
»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.
Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut: Marseljeesin.