XXII
Marseljeesi
Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.
Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun 26 päivänä.
Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset näemme hyvin pian.
Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus, näki vihollisen porttiensa edessä.
Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.
Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon, tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.
Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksi
ja toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina.
Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi.
Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaa
Ranskan puolesta!»
Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä, niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.
Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi, Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan varusväen upseerien kanssa.
Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen kaunistuksena ja tuoksuna.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.
Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten joukossa.
Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt näin heloittava kesäkuun aurinko.
Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.
Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa palmunlehvää.
Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha Käy päinsä! oli vihan ja kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa, joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.
Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?
Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de
Lisle vastasi:
»Minä teen sen!»
Ja hän poistui salista.
Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.
Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä, rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.
»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»
Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.
Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.
Rouget de Lisle aloitti:
Lapset synnyinmaan, marssikaamme, päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltojen vaaraks maamme hurmelippuin näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat. Meiltä tappaa tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa. Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan halusivat kuulla jatkon, huusivat:
»Hiljaa, hiljaa, kuunnelkaa!»
Rouget de Lisle jatkoi, äänessä syvän närkästyksen sävy:
Miksi syöksevät lauman kurjan tänne petturit ja kuninkaat? Mikä nostatti vimman hurjan, meitä vastahan eri maat? Roistontyötä hautovat meille, kauan suunniteltuaan, kansa Ranskan maineikkaan jotta oisi orjia heille. Aseihin ryhtykää!…
Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen.
Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Yhä kasvavan innostuksen kannustamana hän jatkoi:
Kumma ilmiö: vieras saisi meille säätää hirmulakejaan, joukot palkatut valloittaisi, murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan! Kaikki nuoret, urheat meidän miehet kaataako se vois? Meillekö he saastan tois — Luoja voittaa sallisi heidän!
Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:
»Ei, ei, ei!»
Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.
Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:
Vaviskaa, te tyrannit, sillä koston päivä vihdoin valkenee. Ylvään aattehen pettäjillä kauhu on, kun kansa rankaisee. Silloin taistotanteret kastuu hurmehesta meidänkin, mutta aina hurjemmin teitä vastaan uusia astuu.
»Niin, niin!» huusivat kaikki.
Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja äidit kohottivat sylissään pienokaisia.
Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:
Kerran meidänkin joutuu hetki jatkaaksemme työtä vanhempain. Uljas olkohon silloin retki sankarien tietä noudattain. Kenkään meist' ei henkeä säästä puolest' armaan synnyinmaan, käsistämme milloinkaan emme vimman kostoa päästä.
Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille, jotka ovat vain erehtyneet?»
»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»
Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson, jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena, jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:
Ranskalaiset, se muistakaatte:
Iskekää tai sikseen jättäkää!
Uhriparkoja säästää saatte,
jos niit' erehdykset hämmentää.
Suosionosoitukset keskeyttivät laulajan.
»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan meitä vastaani.»
»Niin», myönsi Rouget de Lisle, »sääliä ja armoa heille».
Mutta vieraat kaikki ja halvat rikoskumppanit Bouillén saakoot piston sydämeen: heitä vastaan meillä on kalvat!
»Juuri niini» huudettiin. »Heitä vastaan!»
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.
Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön, joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:
Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaiset nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton.
»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.
Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden ylistyshymninä kertosäe:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.
Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.
Ja se oli oikein!
Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle, vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?
Se johtuu siitä, että pyhä marseljeesi ei ole ainoastaan sotahuuto, vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.
Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty ja Reinin lauluksi ristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessä marseljeesina?
Lukija saa heti kuulla selityksen.