XXIII
Barbarouxin viisisataa marseillelaista
Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa, saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.
Kuten sanottu, se oli mieletön teko, uhkaus ja siis myöskin solvaus.
Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat. Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.
Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista, tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.
Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapui
Pariisiin 28:ntena.
Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?
Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti. Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.
Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.
Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus hänellä oli maanmiehiinsä?
Hän vaikutti nuoruudellaan, kauneudellaan ja isänmaallisella mielialallaan.
Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.
Rouva Roland oli aluksi epäillyt häntä. Miksi? Barbaroux oli liian kaunis.
Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät,
niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisen
Bordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa.
Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.
Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.
»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen rakastaa kyllin isänmaataan.»
Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.
Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.
Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä, jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen rannoilta Rhônen laaksoon.
Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa, jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren ja Maratin kanssa.
Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen valtuuston sihteeriksi.
Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi
Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.
Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.
Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.
Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.
On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.
Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.
Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.
Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93, rakasti naisia.
Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.
Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.
Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän
Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»
Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.
Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista. He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei kannattanut puhuakaan.
Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän matka.
Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia, joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.
Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiin roistolaumaksi.
Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de
Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin Reinin lauluksi.
Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival
tuntuisi heistä lyhyemmältä.
Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.
Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen korostuskin kävi toisenlaiseksi.
Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu — se oli marseljeesi, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.
Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta, tuntematonta laulua.
Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.
Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?
Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.
Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui vain kahdensadan miehen kanssa!
Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.
Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?
Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.
Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.
Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset: »Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät pistinhyökkäykseen.
Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.
Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.
Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan, niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.
Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle kirjelmän.
»Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa Lafayettea, lakkauttakaa toimeenpanovalta, erottakaa departementtien direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»
Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.
Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä jalkaan: Danton ja Sergent.
»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttää toimeenpanovaltaa. Jos mieli parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen ja erottakaamme hänet.»
Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein kuninkaalle!
Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin, joita sille tyrkytettiin.
Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.
Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä?
Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?
Varokoon! Eikö se siis tiennyt, se houkkio, mitä tapahtui?
Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa, lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät Saint-Antoinen veljiltä:
»Jos me marssimme Tuilerieihin, lähdettekö mukaamme?»
»Lähdemme», vastattiin.
Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin kapinallisten julistuksen.
Elokuun 5 päivänä kommuuni kieltäytyi julkaisemasta sitä päätöstä.
Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.
Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.
Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.
Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent,
Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.
»Mitä te haluatte?» kysyivät nämä virkailijat.
»Panoksia», vastasivat nuoret miehet.
»On jyrkästi kielletty luovuttamasta niitä», sanoi Panis.
»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole puolustusneuvoja!»
»Onko meidät siis kutsuttu Pariisiin murhattaviksi?» huudahti toinen.
Edellinen tempasi pistoolin taskustaan.
Sergent hymyili.
»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä kahta kommuuninjäsentä!»
»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»
Hän painoi pistoolinsuun otsaansa ja jatkoi:
»Ruutia, ammuksia, tai marseillelaisen kunnian nimessä minä ammun itseni!»
Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.
Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.
»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»
»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme alttiiksi.»
»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään. Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»
Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.
»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.
Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.
Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.
Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.
Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan, eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi? Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.
»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa sille haudan!»
Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.
Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle -— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella. Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli kynää ja laati kapinasuunnitelman.
Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa talossa kuin Robespierrekin.
Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:
»Mutta, herra Antoine, tahdotteko siis murhauttaa herra de
Robespierren?»
»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja. »Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää, piiloutukoon!»
Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle ja
Alexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.
Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei hän ollut vielä valmis.
Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20 päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta tehdä.
Kapina lykkääntyi siis yhä.
Antoine oli sanonut, ettei kukaan ajatellut Robespierreä. Hän erehtyi.
Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä, liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.
Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan Marseilleen.
Kuulkaamme, mitä rouva Roland sanoo:
»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»
No niin, Barbaroux luuli keksineensä toisenkin keinon: Robespierren neron.
Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälle
Barbaroux oli päässyt?
Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana, ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.
Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken kunnian.
Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.
Kuten sanottu, Robespierre asui puuseppä Duplayn luona.
Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloon
Mars-kentän verilöyly-iltana.
Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen tulevaisuutensa selville vesille.
Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli erikoisen sopiva.
Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin.
Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.
Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne vakinaiseksi vuokralaiseksi.
Rouva Duplay edisti kaikin tavoin hänen suunnitelmiaan.
Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston. Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.
Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja ynnä papereita varten.
Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.
Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.
Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä nähdäkseen joka puolella Robespierren.
Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja
Rebecqui opastettiin.
Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa, kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun. Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen kehitystä.
Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous? Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?
Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.
»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»
Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn valmiina.
Rebecqui nousi ja sanoi:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.
Panis, joka oli noutanut heidät, saatteli heitä kadulle.
»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre…»
Mutta Barbaroux keskeytti hänet ja toisti toverinsa sanat:
»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistui
Rebecquin seurassa.