XXVI
Lahjukset
Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa, kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.
Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin. Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään runsaan määrän kyyneliä.
Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.
Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan aterioita.
Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.
»Minne viette minut, madame?» kysyi kuningas.
»Huoneeseeni… Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»
»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten hekin».
Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan huoneeseensa.
Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen prinsessan seuraan.
»Mitä kuningas tekee?» kysyi rouva de Lamballe.
»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata.
Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea, mutta ihan tyyni.
»Voinko päästä kuninkaan puheille?» kysyi hän.
»Tällä hetkellä, herra kreivi, minä olen kuningas», vastasi kuningatar.
Charny tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta silti hän toisti pyyntönsä.
»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».
»Ymmärrän. Kuningas on herra Pétionin seurassa. Hän saapui vastikään.»
»Kuningas on rippi-isänsä seurassa, herra kreivi.»
»Minä esitän siis teille, madame, tiedonantoni palatsin majordomuksena.»
»Olkaa hyvä, herra kreivi.»
»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus. Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa, arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima, on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on määrätty puolustamaan.»
»No, herra kreivi, eivätkö nämä varokeinot tunnu teistä riittäviltä?»
»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän majesteettinne turvallisuudesta.»
»Te kannatatte siis yhä pakoa, herra kreivi?»
»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»
Kuningatar liikahti kärsimättömästi.
»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame. Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla lupaan viedä teidät, minne haluatte.»
»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle…»
»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet. »Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»
»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa, että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»
»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»
»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»
Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka oli tulossa prinsessojen luokse.
»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»
Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:
»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin
aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.
Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja
Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan, että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla palatsiin.»
»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien luotettavuudesta?»
»Pétionhan on saapunut, niinhän sanoitte?»
»Niin on, madame.»
»Se on jo jotakin, kuten huomaatte,»
»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa kolmasti, ennenkuin hän saapui.»
»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».
»Mutta ellei hän ole puolellamme, madame?»
»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen sallita poistua palatsista.»
Tällöin kuului etäinen kellonläppäys.
»Mitä se on?» kysyi kuningatar.
»Hätäkello», vastasi Charny.
Prinsessat hypähtivät pystyyn kauhistuneina.
»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten sotarumpu.»
»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan, merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».
»Ja tuletteko sitten takaisin?» kysyi kuningatar nopeasti.
»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä, ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»
Charny tervehti ja poistui.
Kuningatar oli hetken mietteissään.
»Menkäämme katsomaan, onko kuningas jo ripittäytynyt», mutisi hän.
Ja hänkin poistui.
Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi liljankuva ja lyhyt kirjoitus.
»Lukekaa!» kehoitti madame Elisabeth.
Rouva Campan meni lähemmäksi kynttilää ja luki.
»Unohda loukkaukset ja anna anteeksi vääryydet.»
»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun pihalta kuului laukaus.
Naiset kiljahtivat.
»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää viimeiseksi!»
Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut palatsiin.
Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin, että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.
Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi, singottiin hänelle päin kasvoja vain nimitykset konna ja Judas, kun hän nousi portaita.
Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.
Ovella kansalliskaartin päällikkö Mandat sulki häneltä tien.
»Ah, tekö se olettekin, herra pormestari!» sanoi hän.
»Minä itse, hyvä herra», vastasi Pétion tapansa mukaan tyynesti.
»Mitä asiaa teillä on?»
»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni kanssa…»
»Alempiarvoisten?»
»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat. Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta aloitteestani en olisikaan saapunut.»
»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn, miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni varten vain kolme panosta kullekin.»
»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään, »Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».
»Mistä johtuu tämä ammusmäärän erilaisuus?»
»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra.
Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»
»Mutta minä, hyvä herra, olen pyytänyt teiltä ruutia», huomautti Mandat.
»Se on totta, mutta valitettavasti teillä ei ole oikeutta saada sitä.»
»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»
Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:
»Herra Pétion, kuningas odottaa teitä.»
Pétion astui sisälle. Kuningas odotti Pétionia kärsimättömänä.
»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin laita?»
Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.
»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.
»Ei, sire», vastasi Pétion.
Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.
»Ei muuta… eikö mitään muuta?»
Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.
Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen. Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan taskuunsa.
Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia kysymyksiä.
»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»
»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».
»Olkoon hän siis meidän vankimme!»
»Saanko nyt poistua, sire?» kysyi Pétion kuninkaalta.
»Jumalan tähden, älkää antako hänen lähteä!» neuvoi Marie-Antoinette.
»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi kuningas kovalla äänellä.
Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen lähteä!»
Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi olevansa vanki.
Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia oli pyydetty Tuileriein palatsiin.
Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa ensimmäistä kutsua.
Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:
»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen tukehtumaisillani!»
Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä, mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä avoimesti.
Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken, mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa parantuneen.
Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.
Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne, ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin ikävyyttä?»
»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä, ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen minun kädestäni!»
Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»
Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla, jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.
Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.
Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen muurin yli.
Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan, että kuningas halusi puhutella häntä.
»No, ettekö aio mennä sisälle?» kysyi Röderer.
»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut tavata erään henkilön tällä pengermällä.»
Ja hän kumartui jälleen, sieppasi kiven ja viskasi sen muurin yli.
»Kenet aiotte tavata täällä?» kysyi Röderer.
Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oli
Feuillants-pengermän puolella.
»Luulen, että tuolta tulee henkilö, jota odotan», sanoi Pétion.
»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni.
»Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»
»Juuri niin!» mutisi Pétion.
Ääneen hän virkkoi:
»Olen valmis vastaamaan vihollisten! tekemiin välikysymyksiin.»
Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka kuulustelu, päästivät hänet menemään.
Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista kyllä, taivas oli verenkarvainen!