XXVIII
Kello kolmesta kuuteen aamulla
Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota laiturikatua.
Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen ajutanttinsa.
Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:
»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»
Mandat oli taipunut. Sitäpaitsi hän ei tiennyt seuraavista kahdesta seikasta:
Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä kommuuniin ja pelastaa isänmaa. Mandat luuli siis tapaavansa entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.
Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse olivat panneet sen täytäntöön.
Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa tiedustelemaan.
Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.
Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.
Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi, samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon, kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan ruumiin sydämeen.
Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa
Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.
Kansalliskaarti oli kadonnut.
Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille päin.
»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».
Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.
Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.
Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa
Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.
Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:
»Kenen käskystä olet lisännyt palatsin vartioston kaksinkertaiseksi?»
»Pariisin pormestarin käskystä», vastasi Mandat.
»Missä on se määräys?»
»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se toteuttaa.»
»Miksi olet pannut tykistön liikkeelle?»
»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu, kulkee tykistö mukana.»
»Missä on Pétion?»
»Hän oli linnassa, kun sieltä lähdin.»
»Vankina?»
»Ei, vaan vapaana ja kävellen pengermällä.»
Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.
Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin poistumaan.
Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?
Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä on tulkinnan varaa.
Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin — vaakasuoran liikkeen.
»Puheenjohtaja», sanoo Peltier, Elokuun 10 päivän vallankumouksen kirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvän vaakasuoran liikkeen sanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»
Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, mutta vaakasuora kädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike — ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan väitteen oikeaksi.
Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita, kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin hänen poikansa riensi häntä vastaan.
Samoin oli käynyt kolmea vuotta aikaisemmin Flessellesille.
Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti kahdenkymmenen piikin lävistämänä.
Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen huudoista.
Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva, ruumiista irti hakattu Mandatin pää.
Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan, mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen pantua päätä Pariisin kaduilla.
Kello oli lähes neljä aamulla.
Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.
Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut, tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan. Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.
Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye, jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi miehistöön innostusta.
Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.
Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti huoneestaan pää pörrössä.
Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.
Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva, ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.
Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin, räpyttelevin silmin.
Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa ja elämänhaluaan.
Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa — ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari, se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat kirjailla suruharsoon.
Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut näkevänsä.
Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa, polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän ja Ranskan aatelisto, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaan Henrik IV:n jälkeläisen puolesta.
Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt ensinkään sitä Ranskan aatelia, jonka edustaja de Mailly oli. Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan perustuslaillista kuningasta.
Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»
Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi, onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.
Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei ollut syönyt eikä nukkunut.
Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan, kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.
Pihalla kuten huoneissakin rojalistit uhallakin huusivat kuninkaalle eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»
Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:
»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»
Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:
»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»
»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame
Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»
Kruununprinssiä mentiin noutamaan.
Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.
Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen, olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon: »Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.
Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan, heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:
»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme omia veljiämme?»
Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.
»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön kruununprinssi!»
Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.
Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.
Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.
»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.
»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.
»Voimmeko vielä paeta?»
»Se on myöhäistä, madame.»
»Mitä siis on tehtävä?»
»Kuoltava», vastasi Charny ja kumarsi.
Kuningatar huoahti syvään ja meni huoneeseensa.