XXX
Kello yhdeksästä yhteentoista
Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa, mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.
Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta viimeisiä ohjeita.
Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.
»Mitä haluatte, kapteeni?» kysyi hän.
»Ettekö te ole palatsin komentaja?» sanoi Dürler.
»Olen, kapteeni.»
»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»
»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt kuolla kanssanne.»
»Hyvä on, herra komentaja», vastasi kapteeni Dürler mutkattomasti.
Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän kuolemantuomionsa.
Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi jo
Carrousel-aukiolla.
Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou, jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä suorittamassa.
Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.
Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.
Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja levottomammin.
Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet — heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan kuluessa oli yhä varttunut.
Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin, järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.
Mentiin hakemaan Rödereriä, joka tavattiinkin puolitiessä.
»Royale-pihan portille kolkutetaan», sanottiin hänelle.
»Olen kuullut ja tulen juuri katsomaan, mitä se merkitsee.»
»Mitä on tehtävä?»
»Avatkaa portti.»
Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.
Röderer näki edessään piikkimiehet.
»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»
»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa mukaan suopeasti hymyillen.
»Kuka te olette?»
»Olen kapteeni Ange Pitou, Haramontin liittolaisten päällikkö.»
Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.
»Mitä te haluatte?» kysyi hän.
»Haluan itselleni ja ystävilleni vapaata pääsyä palatsin alueelle.»
Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.
»Pääsyä palatsin alueelle? Entä mitä varten?»
»Aiomme saartaa kansalliskokouksen… Meillä on kaksitoista tykkiä, mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»
»Mitä te sitten tahdotte?»
»Erottaa kuninkaan.»
»Se on vakava asia, hyvä herra», huomautti Röderer.
»Hyvin vakava», myönsi Pitou kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli.
»Siitä kannattaa neuvotella.»
»Se on kohtuullista», vastasi Pitou. Hän silmäili tornikelloa ja jatkoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin hyökkäämme.»
»Sallinette, että portti suljetaan, kunnes vastaus valmistuu?»
»Totta tietysti.» Pitou sanoi saattajilleen:
»Hyvät ystävät, suvaitkaa sulkea portti.»
Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.
Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.
Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen vastahakoisia.
Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.
Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön sveitsiläiset!»
Kansalliskaartilaiset vastasivat huudoilla: »Eläköön kansa!»
Mutta sveitsiläiset pysyivät synkän äänettöminä.
Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja ympärilleen.
Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta yhtaikaa.
Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskin
Pitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.
Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin julmasti.
Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun, mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:
Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille, joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.
Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.
Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.
Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin: kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.
He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua minuuteista?
Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia, vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi naapurilleen:
»Mitähän, jos ongin yhden sveitsiläisen?»
»Ongi pois!» kehoitti toinen.
Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää häntä mukaansa.
Sveitsiläinen vastusteli vain sen verran, että näytti vastustelevan.
»Jo tarttui!» tuumi kalastaja.
»Vedä varovasti!» neuvoi toinen.
Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin kala nostetaan vedestä rannalle.
Pihalla nousi riemu ja nauru.
»Toinen, vielä toinen!» huudettiin kaikilta tahoilta.
Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja viidennen.
Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului komennus: »Kivääri poskelle vie!»
Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä — tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.
Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti tapahtuisi.
»Maahani» huusi hän miehilleen. »Maahan tai olette tuhon omat!»
Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.
Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus: »Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle — horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin leikkaama elo.
Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista tuiskivan ristitulen ahdistamana.
Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi ollut tätä paksua ihmisverhoa.
Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!
Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä, jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.
Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä surmataan!»
Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti kuuluvan päällystöön.
»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen. »Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»
»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.
»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta veljeilimme heidän kanssansa!»
Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.
»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.
»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja, lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee. Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»
»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»
»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»
»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»
»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin kokemukseen».
»Vallan oikein.»
»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»
»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle hetkeäkään aikailematta».
»Otatteko vastaan päällikkyyden, kansalainen Westermann?» kysyi
Santerre.
»Otan», vastasi preussilainen lyhyesti.
»Antakaa siis määräyksenne!»
»Eteenpäin!» komensi Westermann.
Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen liikkeelle.
Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.