XXXI
Charnyn kohtalo
Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo, koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.
Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä. Niinpä hän seurasi Weberiä.
Kuningatar istui takan vieressä selkä ikkunaan päin.
Oven käydessä hän kääntyi nopeasti.
»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä tarkoitusta.
»Kuningatar on suvainnut kutsua minut puheilleen?» vastasi Röderer.
»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä. Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»
»Voi toivoa vähän, täytyy pelätä kaikkea.»
»Kansa marssii siis linnaa vastaan?»
»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten kanssa.»
»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis tottelemattomia?»
»Eivät, madame. Sveitsiläiset kuolevat asemilleen.»
»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»
Röderer oli vaiti.
»Olisinko onnettomuudekseni toista mieltä kuin te?» kysyi kuningatar.
»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».
»Minä kysyn sitä teiltä, hyvä herra.»
»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin, joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»
»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja nousi.
»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista perhettä.»
»Mikä paikka se on, hyvä herra?»
»Kansalliskokous.»
»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin toisen sanat.
»Kansalliskokous», toisti Röderer.
»Ja te luulette, hyvä herra, että minä pyydän jotakin niiltä miehiltä?»
Röderer ei vastannut.
»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät selän takana ja salakähmäisesti.»
»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»
»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»
»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla, mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä oleviin voimiinne?»
»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de la
Chesnaye tai… »
Hän aikoi sanoa: »tai kreivi de Charny», mutta vaikeni.
Weber poistui.
»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida tilanteen omin silmin.»
Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha olivat täynnä piikkimiehiä.
»Hyvä Jumala», huudahti hän, »mitä nuo miehet tekevät?»
»Olen jo sanonut teidän majesteetillenne, että he neuvottelevat.»
»Mutta ovathan he tunkeutuneet linnan pihalle asti!»
»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»
Tällöin aukeni ovi.
»Sisään, sisään!» kehoitti kuningatar tietämättä kenelle puhui.
Charny astui huoneeseen.
»Minä tässä, madame», virkkoi hän.
»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»
»Ja herra de Charnyn mukaan», kysyi Röderer, »teidän tulee…?»
»Kuolla!» vastasi kuningatar.
»Huomaatte siis, madame, että minun ehdotukseni on parempi.»
»Jumala paratkoon, en tiedä!» vaikeroi kuningatar.
»Mitä herra Röderer ehdottaa?» tiedusteli Charny.
»Että kuningas saatettaisiin kansalliskokoukseen.»
»Se ei ole kuolema», sanoi Charny, »mutta se on häpeä!»
»Siinä kuulette, herra Röderer!» sanoi kuningatar.
»Koettakaa keksiä jokin välitie», ehdotti Röderer..
Weber astui esille.
»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen… Eikö voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi suojelemaan kuningasta?»
»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se kuninkaalle.»
Charny kumarsi ja lähti.
»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle kuninkaan vastaus».
Weber seurasi kreiviä.
Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä hirveää tulisi pian tapahtumaan.
Weber palasi.
»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen majesteettinsa pyyntöä».
»Mutta katsokaa toki!» huudahti kuningatar.
»Mitä nyt, madame?» kysyi Röderer.
»Mitä he tekevät tuolla?»
Piirittäjät kalastelivat paraikaa sveitsiläisiä.
Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita, mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat horjahtaneet.
Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.
»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»
»Suvaitkaa seurata minua, madame», kehoitti Röderer.
»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»
»Oman itsenne tähden, madame, seuratkaa minua», rukoili Röderer.
Kuningatar tuli järkiinsä ja seurasi kommuunin asiamiestä.
»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta, jonka tapasi.
»Kuningas on Louvren kokoelmasalissa», vastasi tämä.
»Sinne juuri halusinkin saattaa teidän majesteettinne», sanoi Röderer.
Kuningatar seurasi häntä arvaamatta opastajansa tarkoitusta.
Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa. He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten, jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta pohjakerrokseen.
Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.
Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen mitä tapahtui.
Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen esikaupunkiin.
Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.
Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla kolisi tykistö raskaasti katukivillä.
»No, madame?» sanoi Röderer.
Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse. Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.
Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa: »Kuka pelastaa lapseni?»
Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.
Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä, toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.
Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.
Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen, ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli rohkeutta.
Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin, vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:
»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai tuhoutua ystävienne keskellä!»
Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.
Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties selviytynyt voittajana!
Odotettiin, toivottiin.
Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä ja kysyi:
»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä kansalliskokoukseen?»
»Se on ehdotukseni, sire», vastasi Röderer ja kumarsi.
»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi kuningas.
Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:
»Tulkaa, hyvät ystävät, koska kuningas niin tahtoo.»
Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman onnenne nojaan.»
Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.
»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai lähetän jonkun noutamaan teitä… Jumala ties, minne!»
Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:
»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»
Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:
»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»
Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.
»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee, aate on kuolematon!»
Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.
Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.
Portaitten juurella hän pysähtyi.
»Mutta kuinka käy kaikkien niiden, jotka olen jättänyt tuonne?»
»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti puutarhan kautta.»
»Se on totta», sanoi kuningas. »Menkäämme!»
»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä pakenemaan!»
Kreivi ei vastannut hänelle, vaan lähestyi kuningasta ja sanoi:
»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle omansa, josta teidät tunnetaan?»
»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö…
Kiitos, herra kreivi!»
Ja hän otti Charnyn hatun ja antoi kreiville omansa.
»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen olevan vaarassa tällä matkalla?»
»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen hänestä.»
»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta, kun tämä menisi puutarhan kautta.
»Olen», vastasi kuningas ja painoi Charnyn hatun päähänsä.
»Lähtekäämme siis», kehoitti kapteeni.
Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat samaa jalkaa kuin hän.
Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se, joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.
Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen pantua päätä.
Kapteeni komensi pysähtymään ja kiväärit valmiiksi.
»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»
»En voi luvata sitä, madame», vastasi Charny.
»Miksette?» huudahti kuningatar.
»Koska olen kuollut, ennenkuin kenenkään käsi pääsee kajoamaan teihin.»
»Kas,» sanoi kuningas, »tuohan on poloisen Mandatin pää. Tunnen sen.»
Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.
Kapteeni komensi kiväärin poskelle. Miehet tottelivat.
»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse elävänä kansalliskokoukseeni.»
»Se on totta, hyvä herra», myönsi kapteeni. »Kivääri olalle vie!»
Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti puutarhan läpi.
Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita lehtiä.
Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen siskonsa eteen.
»Lehdet varisevat varhain tänä vuonna», huomautti kuningas.
»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.
»On kyllä, madame», vastasi Charny. »Mikä on sen tarkan ennustajan nimi?»
»Manuel.»
Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein puutarhasta Maneesiin.
Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi, että Röderer huusi:
»Varokaa, herra! Sillä teolla te surmautatte kuninkaan!»
Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.
Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:
»Alas Veto, alas Itävallatar! Ero tai kuolema!»
Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:
»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»
Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin: »Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.
Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.
Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin kuningattaren henkeä.
Taistelu alkoi portaitten juurella.
»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä en vastaa mistään».
Charny totteli sanaakaan lausumatta.
Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua huutaakseen.
Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.
»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa poikani!»
Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.
Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.
Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:
»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»
Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:
»Poikani, poikani!»
Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä. Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis oli luisumaisillaan sen käsistä.
Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies kaatui.
Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen kimppuun.
Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!
Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin lävistettyä hänen rintansa.
»Kuten molemmat veljeni!» mutisi hän kaatuessaan. »Poloinen Andrée…!»
Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin ja
Georgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.
Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.