XXXII
Kello kahdestatoista kolmeen
Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset, kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.
Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua, eikä sen tulta kyetty vaientamaan.
Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla Louvren kokoelmasalin ikkunasta..
Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin. Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi taistelematta.
Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin orjina.
Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan neljän vuosisadan kuluessa.
Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston, jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.
Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen Käy päinsä. Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta raehauleilla panostettua pientä tykkiä.
Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiina
Carrousel-aukiolla.
Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä ja laukaisivat.
Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja haavoittunutta Carrouselin kiville.
Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä, syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan, joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä Flora-paviljonkia ja laiturikatua.
Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan. Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon, ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.
Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.
Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.
Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.
Ensin piti tukehduttaa jälkimmäisten kiväärituli.
Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.
Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.
Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.
Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.
Siellä iski teräs teräkseen, tuli vastasi tuleen.
Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.
Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.
Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä. Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa. Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.
Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä — tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.
Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.
Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.
Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä, muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.
Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.
Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän, sveitsiläisten aseitten, eteen.
Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen, jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin portailla kahdeksankymmentä ruumista.
Äkkiä kajahti palatsin huoneista ja käytävistä huuto:
»Kuningas käskee sveitsiläisten lopettaa ammunnan »
Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.
Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.
Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.
Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle, heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään päällä ja huusi iloisena:
»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa kruununprinssi!»
Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen ajatuksensa heti Charnyyn..
»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani, kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»
Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.
Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa siirtyivät ministerien istuimille.
Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan onnettomuuden kunnioittamista.
Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.
»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»
»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana, »voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain mukaisia hallintoelimiä.»
Kuningas istuutui.
Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.
Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:
»Sveitsiläiset tulevat! Meidät on saarrettu!»
Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten kuin ranskalaisten kuningas.
Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat, parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:
»Mitä tapahtuneekin, me vannomme elävämme ja kuolevamme vapaina!»
Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan. He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin myrskyvihuri heidän päänsä yli.
Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli vaikuttanut ylevältä.
Neljännestuntia myöhemmin kuului uusi huuto:
»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen surmatakseen kuninkaan!»
Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti. Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.
»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni.
»Missä on kuninkaan määräys?»
Kansalliskokouksen läheteillä ei ollut kirjallista määräystä.
»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain kuninkaalle annan sen takaisin».
Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.
»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se kuninkaan tahto?»
»On», vastasi Ludvig XVI, »luovuttakaa aseenne kansalliskaartille. En halua, että teidänlaisenne urheat miehet tuhoutuvat.»
Dürler painoi päänsä, huoahti ja poistui, mutta ovelta hän sanoi noudattavansa vain kirjallista määräystä.
Silloin kuningas kirjoitti paperilapulle:
»Kuningas käskee sveitsiläisten luopua aseistaan ja vetäytyä kasarmeihinsa.»
Sitä käskyä toistettiin Tuileriein huoneissa, käytävissä ja portailla.
Kun tämä määräys tyynnytti kansalliskokousta jonkun verran, soitti puheenjohtaja kelloa.
»Neuvotelkaamme», sanoi hän.
Mutta silloin muuan edustaja nousi tuoliltaan ja huomautti, että perustuslain se ja se kohta kielsi neuvottelun kuninkaan läsnäollessa.
»Se on totta», myönsi Ludvig XVI, »mutta minne voimme mennä?»
»Sire», vastasi puheenjohtaja, »voimme tarjota teille Logographe-lehden aition, joka on tyhjä, sillä lehti on lakannut ilmestymästä».
»Hyvä on», sanoi kuningas, »olemme valmiit siirtymään sinne».
»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas Logographen aitioon».
Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ja joutuivat käytävään.
»Mitä on tuossa permannolla?» kysyi kuningas. »Se näyttää vereltä!»
Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.
Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.
»Madame, astukaa sisään», kehoitti hän.
Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin. Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.
»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra Mandatin pää!»
Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen Logographen aitioon aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin kuninkaallinen perhe.
Ruumis vietiin nyt pois ja kuninkaallinen perhe astui aitioon.
Sen lattia aiottiin pestä ja kuivata verestä puhtaaksi, mutta kuningatar teki kieltävän kädenliikkeen ja istuutui ensimmäisenä. Kukaan ei huomannut, että hän päästi kenkiensä paulat ja painoi vapisevat jalkansa yhä lämpöiseen vereen.
»Ah, Charny, Charny», kuiskasi hän, »miksei minunkin vereni vuoda täällä viimeiseen pisaraan saakka yhtyäkseen ikuisesti sinun vereesi…!»
Tornikello löi tällöin kolme kertaa.